Tietoa mainostajalle ›

Turussa avattiin reilu viikko sitten joulukatu ja mehän olimme siellä lasten kanssa aivan pää kolmantena jalkana. Totta kai. Oikeastaan...


Turussa avattiin reilu viikko sitten joulukatu ja mehän olimme siellä lasten kanssa aivan pää kolmantena jalkana. Totta kai.

Oikeastaan alun pitäen esikoisen piti ihan vallan esiintyä jossain siellä, mutta syksyllä aloitettu tanssiharrastus tyssäsi pariin kertaan. Tunnille olisi pitänyt jäädä ilman aikuista, eikä esikoisemme millään tohtinut parin tutustumiskäynninkään jälkeen sinne jäädä, vaikka itse tanssi kyllä kiinnostaa kovin. Ehtiihän tuota vielä harrastaa, ei väkisin viitsi.

Mutta siis oltiin avajaisissa ja nähtiinpä siellä sitten joulupukki! Tai kaksikin, mutta toinen niistä teki lähtemättömän vaikutuksen.

Nimittäin siinä kirjaston edessä oli sellainen piste, jossa oli mahdollisuus ässähtää pukin syliin ja tulla kuvatuksi siinä. Kuvat olisi kai saanut sitten lunastaa Rajalasta, mutta me emme ihan niin pitkälle päässeet. Katsokaas, kun esikoisen mielestä minun olisi pitänyt istua pukin syliin, eikä hänen ollenkaan. Hän ei oikeastaan halunnut tulla edes liki, vaikka ehdotin, että mentäisiin yhdessä.

Kuvat jäi ottamatta ja pukin polvi meidän osaltamme istumatta. Kotiinpäästyämme pätkä laittoi kuitenkin tonttulakin päähän, raahasi tuolin uunin eteen ja pisti meidät jonottamaan. Vähän aikaa meillä kesti tajuta, mikä tässä on meininki, mutta sehän se sitten oli! Hän halusi leikkiä sitä kirjaston edessä ollutta joulupukkia.

Nyt meillä on sitten kaikista perheenjäsenistä, nallet mukaan lukien, kuva pukin sylissä, mutta niistä ehdoton lempparini on tämä:
"Etsi joulupukki."

Kuka haluaa mennä kuvaan pukin polvelle, jos voi olla joulupukki itse! Vähän mini se on, mutta joulupukki se on pienikin joulupukki!

2 kommenttia

Aina kuulee, kuinka kotona oleva vanhempi ei meinaa edes suihkuun päästä, koska lapset. Pienten lasten vanhempana se tuntuu hankalalta, eikä...

Aina kuulee, kuinka kotona oleva vanhempi ei meinaa edes suihkuun päästä, koska lapset. Pienten lasten vanhempana se tuntuu hankalalta, eikä sopivaa hetkeä moiseen meinaa löytyä.

Yhden lapsen kanssa irtiotto suihkussa käymiseen saattaa onnistua, vaikka lapsen nukkuessa – olettaen siis, että se lapsi nukkuu muuta kuin liikkeessä, sylissä tai tissi suussa – mutta kahden, saati kolmen, neljän tai viiden (?!) lapsen kanssa se on jo lähes mahdotonta. 

Vai onko?


Tässä vinkit onnistuneeseen suihkussa käymiseen. Eli how to suihku, per favore:

1. Etsi hetki, jossa kaikki lapset on ruokittu, kakat kakattu (vähintään lasten) ja vaipat vaihdettu. Näin saat suurimman todennäköisyyden yhtäjaksoiseen suihkuun.

2. Kiikuta vauva kanssasi suihkuun tai sen ovelle. Pienen vauvan voi laittaa sitteriin, jossa vauvan hytkytys käy kätevästi jalalla suihkusta käsin. Turvakaukalokin käy! Isomman vauvan voi lykätä vaikka syöttötuoliin istumaan (muista turvavyö). Jos mahdollista, anna vauvalle joku leivänkannikka viihdykkeeksi. Vauvat tykkäävät leivänkannikoista.

3. Lahjo isommat lapset pysymään paikallaan. Piirretyt, padi, hedelmiä, naksuja, rusinoita, suklaata, keksejä, karkkeja, kultaa, timantteja... mikä toimiikin. Kyllä sä keksit. 

4. Nyt kun kaikki ovat jokseenkin paikallaan ja tyytyväisinä, mene suihkuun. Ja nyt tarkkana: Mene suihkuun. Mene suoraan suihkuun, kulkematta lähtöruudun kautta. Ei tiskejä, ei pyykkejä, ei lelujen keräilyjä. Suihkuun nyt tai ei koskaan!

5. Päätä, mikä osasto vaatii suurimman huomion. Yleensä hiukset. Kaiken muun voit unohtaa. Vaahdota hiukset nopeasti shamppoolla ja jos aikaa jää, käytä myös hoitoainetta. 

6. Noh, hoitoaineeseen et tällä kertaa tule pääsemään, sillä se, jolle annoit sen padin, huutaa kurkku suorana, koska akku loppui. Amatöörivirhe, hei äiti/isi. Lisätään kohtaan 1 huomio: muista ladata padin akku ennakkoon.

7. Sammuta suihku ja juokse lapsen luo. Vaihda padi-lapsen viihdekeskus esim. läppäriin tai televisioon. Odota tukka vaahdossa, olohuone suihkuvedestä kastuneena, että se lapsi keksii uuden katsottavan. Hoputa vähän, sillä ei se nyt voi noin kauaa kestää. Laita ohjelma pyörimään ja juokse itkevän vauvan luo. Se siellä jo vähän tylsistyi hytkytyksen loppumiseen ja leivänkannikkakin on kadonnut.

8. Avaa taas suihku ja jatka hiustenpesua. Muista sitterin hytkytys.

9. Havahdu kolinaan. – KOIRAT! Unohdit koirat! Amatöörivirhe nro. 2. Ne ovat menneet syömään pöydästä ne lapsille tarkoitetut keksit/rusinat/karkit ja lapsi huutaa taas. Lisätään kohtaan 3: Telkeä koirat portin taakse suihkun ajaksi.


10. Liukastu vähän matkalla takaisin suihkuun. Muista hallittu kaatuminen.

11. Hyssytä vauvaa, jatka suihkua ja koita nyt jumankauta saada jo se pesuaine pestyä päästäsi pois. 

12. Ota hoitoainepurkki käteen, tee tilannearvio sen käytön kannattavuudesta. Huutaako kukaan, jatkuuko piirretty vielä, alkaako vauva olla liian rauhaton ja tylsistynyt? Jos ei, humpsauta nopeasti hoitoaine päähän, mutta älä anna vaikuttaa.  

13. Suihkuta nopeasti homma valmiiksi ja nakkaa saunatakki päällesi. Unohda kuivaus. Nyt vaan enää pyyhit ne olohuoneen lattiat kuivaksi mukanasi tuomasta vedestä, lanaat märät leivänpalat suihkunlattialta roskiin, keräät koirien kaatamat kulhot ja keksit lattialta ja oksetat koirat, koska rusinat ja suklaa on niille myrkyllistä. 

Onnea: olet onnistunut käymään suihkussa! Helppoa, kuin heinänteko! 

Tai... sitten vaan jätät sen suihkun väliin. Kuolema korjaa univelat... ja paskaset hiukset. 

18 kommenttia

Mä tossa yritin lapselle kehua, kuinka kätevä tyyppi se on nykyään. Oltiin matkalla kahvilaan odottamaan isiä töistä, eikä otettu mitään sei...

Mä tossa yritin lapselle kehua, kuinka kätevä tyyppi se on nykyään. Oltiin matkalla kahvilaan odottamaan isiä töistä, eikä otettu mitään seisomalautoja, potkupyöriä, saati lisäistuimia mukaan.

-Sä oot kyllä niin mainio heppu, ku sä jaksat itse noin reippaasti kävellä kaikkialle nykyään.

-Iiihahahaaa! 

-Öö... aa! Eiku heppu.

-Iiihahahaaa!

-Heppu, ei heppa.

-Iiiihahahahahahaa, iiiihahahahahahaa!

-Eiku hep-pu, se kuulostaa vähän samalta ku heppa, mut se tarkoittaa niinku...

-IIIIHAHAHAHHHAAA!!!

-Okei, no vaikka heppa sitte.

Lapset, nuo itsepäiset... hevoset?

2 kommenttia

Oikein sateisen paskaa marrashuomenta täältänäin! Kävelinpä tuossa taas tällä viikolla koiranpaskaan ja vaunujenkin renkaista sitä taas ihan...

Oikein sateisen paskaa marrashuomenta täältänäin! Kävelinpä tuossa taas tällä viikolla koiranpaskaan ja vaunujenkin renkaista sitä taas ihanasti rapsuttelin pois. Oi kyllä on niin rasahtelevan mukavaa se semmoinen.

Minähän olen jo ehkä tunnettu koiranpaskapoliisi täällä meillä päin, kun stalkkaan ihmisiä ja muistuttelen niitä sen kikkareen keräämisestä. On nimittäin pikkasen tulehduttavaa, kun itse on esim. just keräämässä oman koiransa minituotosta ja samalla hetkellä astuu viereiseen paskaan – joka ei siis ole sen oman koiran kakka. Siinä seesteisemmänkin emännän otsasuoni alkaa tykyttää, kun lenkkari uppoaa kylmän kankeaan kakkamöhkäleeseen. Olisi edes ollut kumppari, tai edes lämmintä paskaa.

Sitten lisäksi olen Instagramissa mouhonnut asiasta ja tuonne Snapchatiinkin tein aikoinaan ihan step-by-step -ohjeet kakan keräämiseen. Ajattelin, että sen täytyy olla jotenkin hankalaa, kun niin moni sen jättää tekemättä. Tein sitten ihan jokaihmiselle sopivat ohjeet siihen hommaan.

Jotenkin vielä pystyn käsittelemään, että jengi ei kerää metsästä tai jostain ojista niitä paskoja, kun niihin ei ole suurta todennäköisyyttä dallata, mutta että niinku kävelyteiltä. Keskeltä kävelytietä, hei. Eikö ne ihmiset – jotka kuitenki ovat niitä samoja, uskoisin – pelkää, että ne astuvat vaikka itse niihin kökköihin? Vai onko ne vaan niin korviansa myöten muutenki paskassa, että ei niitä haittaa pieni lisämauste kengänpohjaan?

Ja siis puhumattakaan jostain lapsista, kun ne raukat kaatuilevat naama edellä johonki megakakkaan. Mutta tuskin noita paskosihmisiä sellaset kiinnostaa. Niitä mikään saatana kiinnosta.


Tänään kävelin sitten taas tuota yhtä kävelytietä, mikä siis on ehkä maailman pahin paskapommipätkä. Joo-o, on se, olen siis ihan vältellyt sitä reittiä, koska siitä tarttuu aina kakkaa mukaan. Vaikka kuinka varoisi, niin aina. Uskon, että ne jotain salakakkoja, koska en vaan tajua, miten aina.

Mut siis kävelin ja näin siinä sit taas jäätävän kokoisen köntsän keskellä tietä. Kävelin ensin khuulisti väistellen ohi, mut kakkaraivo tykytti vähän alitajunnassa, joten aattelin että merkkaan senkin saatanan paskan jollain, etten astu enää ikinä siihen.

Nappasin yhdestä puskasta oksan ja aattelin, että tökkään sen siihen pystyyn, ja jos löydän taskustani jonkun ylimääräisen kakkapussin, niin laitan senkin siihen kepinnokkaan. Niinku lipuksi, että ompa komia paska.

Missään nimessä en voinut siis tietystikään kerätä sitä jonkun toisen koiran jätöstä siitä pois, koska se tie on niin nähty. En aio enää siivota muiden ihmisten koirien kakkoja, kö sitäkin olen tehnyt, I'm done.

No, homma vähän lässähti, kun keppi ei pysynytkään siinä pystyssä. Notkahti vaan aina kumoon, eikä ollenkaan ollut mun kanssa samalla aaltopituudella. Siinä sitte tökin sitä kakkaa, yrittäen aina uudelleen ja uudelleen, ja voin vaan kuvitella, mitä ne vastapäiset ammarinpojat siinä mahtoivat kelailla. Hullu muija, mitähä kiksejä se saa tosta paskan tökkimisestä.

Että tota voitasko vaan kerätä hei ne koiramme jätökset aina pois, ETTEI MUN TARVII ENÄÄ IKINÄ TÖKKIÄ IHMISTEN EDESSÄ KEPILLÄ KAKKAA!


14 kommenttia

Siis voi hyvä tavaton! Tuo vauva on kyllä... en kestä. Se on niin ihana. Katson sitä päivittäin ja mietin, että mitenkä se voi olla noin iha...

Siis voi hyvä tavaton! Tuo vauva on kyllä... en kestä. Se on niin ihana. Katson sitä päivittäin ja mietin, että mitenkä se voi olla noin ihana. Kun se on vaan niin... ihana.

Tämä ikäkin alkaa olla sellaista ihanaa aikaa (noni, "ihana"-saldo täynnä), kun vauvasta alkaa kuoriutua vähän persoonaa. Oma tahto on jo hauskasti alkanut näkyä, aivan kuten veljelläänkin tässä iässä, ja muutenkin tyypistä alkaa jo näkyä ulospäin mitä mieltä se on mistäkin. Myös kaikki uudet kyvyt, kuten tukea vasten seisominen, istuminen, kävelytreenit ja muut, tekevät vauvasta ihan uudenlaisen tyypin. Sellaisen vähemmän kääryleen, enemmän... noh, tyypin.

Myös huumorintajua vauvalta löytyy. Sen kanssa voi jo heittää läppää ja pikkumuikku naureskelee ihan messissä. Myös veljensä kanssa – huumorimiehenä tunnettu tämäkin – heillä on ihan omia hassuttelujaan. Toinen urpoilee jotain urpoa ja alle 80-senttinen kalju yleisö nauraa räkättää mielissään. Siinä ihan äiti-ihmisen sydän menee onnesta muikeaksi, kuulkaatte.

Kaiken kaikkiaan aivan ihana ikä tämmönen, melkein vuosikas.

Mutta se mikä mun piti ihan erityisesti tulla tänne kertomaan, on tämä uusin juttu. Katsokaas, kun meidän muikku on nykyään melkoinen pusutyttö.

Myös esikoinen antoi vauvana paljon suukkoja, mutta hän oli enempi sellainen suu auki ammollaan kuolat poskelle -tyylinen pusuttelija. Niinku suuren aaa-äänen saattelemana moiskista, mutta ilman muiskautusta. Tämä vauva taas nakkaa suukon niin tomerasti, notta suukin menee ihan mutturalle. Napakka muuuiskis, kuuluu aivan.

Yritin ottaa siitä kuvaa, mutta kun kyseessä oli vähän vauhdikas kohde, tarkennus oli vähän haastavaa.
"Nyt se kamera pois ja anna se naama tänne!"

Semmonen muiskauttelija. Melkone emäntä. Ihana. No vielä kerran sanoin. 

2 kommenttia

Yhteistyössä 3M Command ja Blogirinki Media . Arwon cansalaiset, medborgare! Rouva Berggerström on itsenäinen nainen. Silti joulun...

Yhteistyössä 3M Command ja Blogirinki Media.

Arwon cansalaiset, medborgare!

Rouva Berggerström on itsenäinen nainen. Silti joulun alla hänet valtaa kumppanin kaipuu. Miten löytäisi rakkauden – kai jostain? rouva miettii ain.

Kuka on Rouva Berggerströmin rakas ja mikä jännittävintä: kenet se tekee Rouva Berggerströmistä?

Paljastamme joulun salaisuuden – vai arvaatko jo sen?

***

Hyvät naiset ja herrat, mina damer och herrar,

Rimpula productions goes christmas:

Rouva Berggerströmin joulukertomus



Kas näin löysi rouva rakkauden – 3M Command teki sen?

• 3M Command -tuotteita monipuolisesti niin ulko- kuin sisäkäyttöön!
• Joulukoristeet ja -valot vaivatta kiinni!
• Helppo kiinnitys, ei reikiä pintoihin.
• Muunneltava ja monikäyttöinen.
• Kiinnityksen saa irti jälkiä jättämättä.
• Katso lisää 3M Commandin sivuilta!


Teidänkin on nyt syytä tilata oma maksuton 3M Command -näytekappaleenne lähettämällä interwebitse yhteystietonne osoitteeseen 3mcommand.suomi ( at ) gmail.com! Onnellisen koristelun takaa 3M!

Katso myös aikaisemmat osat:
Rouva Berggerströmin tauluprobleemi
ja
Rouva Berggerström meinaa tehdä elämänsä wirheen

Yhteistyössä 3M Command ja Blogirinki Media.

10 kommenttia

Kaveri näytti mulle eilen kuvan. Se oli olutpullon etiketistä. Kertoi, että oli ihan korviansa alkanut punoittaa, kun oli joutunut pull...


Kaveri näytti mulle eilen kuvan. Se oli olutpullon etiketistä. Kertoi, että oli ihan korviansa alkanut punoittaa, kun oli joutunut pulloa jollekin vanhemmalle rouvashenkilölle esittelemään. "Ööh, jotain suklaata ja... hunajaa tässä on niinku makuna... ööh..." oli vaikertanut – ja kieltämättä, onhan se aika vaivaannuttava kuva. Erikoinen, vähintään.

Herääkin kysymys, että eikö ne etiketin suunnittelijat oo niinku nähnyt sitä? Siis sitä, mitä me siinä nähdään? Että onko tää nyt muka vaan joku meidän tuhraantunut mielemme, joka tämän näkee? Koska.... no onhan se nyt ihan selkee, onhan? Vaikka jotain suklaapapua kai yrittääkin esittää, niin... ei.

Pistin vielä miehellenikin kuvan etiketistä ja kyllä – kyllä sekin sen näki. Ja niin näki se mun kaverinikin mies.

Ai mikäs kumman etiketti se sitten oikein oli, kysyt.

No tämmönen:

Niinpä!!! OMG! Eikö ookkin ihan selkee Sauronin silmä?

2 kommenttia

Mulla on joku ongelma mun syntymäpäivieni kanssa. Odotan niitä jotenkin sellaisella häivähdyksellä lapsen intoa, mutta sitten sinä varsinais...

Mulla on joku ongelma mun syntymäpäivieni kanssa. Odotan niitä jotenkin sellaisella häivähdyksellä lapsen intoa, mutta sitten sinä varsinaisena päivänä alan debistellä. Eikä se ole mitään ikäkriisiä, vaan jotain juhlakriisiä.

Ku musta ois aina kamalan kiva juhlia synttäreitä jotenkin suureleisesti. Niinku kutsua koko kylä kakulle ja heitellä serpentiiniä ja puhallella ilmapalloja. Sitten taas ajattelen, että no ei ketään kiinnosta juhlia mun kolmikolmosia, että mitä sitä sitte suotta.

Toinen mun salainen haave on, että joskus sais yllätyssynttärit. Mulla ei ole koskaan ollut, mutta oon ollut järkkäilemässä moisia. Musta ne on aina kamalan kivat – olipa sitten järkkääjä tai yllätettävä – ja niissä on jotain sellaista ihanaa synttäriglamouria, mistä mä tykkään. Tää on nyt ehkä vähän noloa tällai kertoa tämmösistä haaveista, mut mä oon tosi nolo muija muutenkin, joten kivi mä siitä, kuten meillä yläasteella sanottiin. Okei, no toi vasta nolo oli.

No eilen sitten mun ihana, ihana mieheni oli yrittänyt hommata mulle ylläriksi lastenvahtia, että se olisi saanut viimein mut vietyä kaksistaan treffeille. Oltaisi menty katsomaan se Bond, josta viimeksikin oli puhetta, ja käyty syömässä. Lastenvahtia ei kuitenkaan saatu, joten ei treffejä meille.

Paitsi, että päätin, notta perkele, minähän sinne treffeille menen. Olen ollut ihan tosi paljon lasten kanssa keskenäni himassa, enkä ole käyny missään. Tahdoin siis jonnekin. Syömään hyvin, vaan olemaan. Vaatimuksista vähän vapaalle, tiedättehän.

No mies ei nyt tällä kertaa päässyt meidän treffeille mukaan, mutta minä pääsin. Joo, ihan yksin.

Lähdin käpyttelemään kotoa kaupunkia kohti, ja yhtäkkiä masennuin matkalla. Että mitä hittoa mä nyt teen? Yksin menossa treffeille, olenko vähän säälittävä? Istahdin johonkin penkille ja surin hetken yksinäisyyttäni. Mitään en myönnä, mutta saatoin itkeä. Joo, joo, tiedän, tosi ranccaa.

Sitten ryhdistäydyin ja päätin, että jumankauta muija, sulla on vapaa ilta - käytä se hyvin!


Kävelin jokirantaa pitkin ja arvoin, mihin ravintolaan sitä tohtisi mennä itsekseen. Siis mihin vaan tietty, mutta missä mulla olisi mukavinta yksin. Samalla mietin, että nyt meen johonkin, missä en ole koskaan illallisella ollut. No Turun ravintoloissa ei montaa sellaista ole, joten vaihtoehdoiksi jäi Smör tai Mami. Smör oli jotenkin kolkon oloinen, joten paukahdin Mamiin. Come to Mami, mami, ehhe.

Sain pöydän ja istahdin alas. Vähän mulla oli sellainen mystisen vieraan olo, kun sillai yksin sinne menin. Pohdin, luuleeko ne mua joksikin bisnesnaiseksi, joka on kaupungissa työmatkalla tai ehkä vaan tosi coolin itsenäiseksi. Vähän myös pelkäsin, että ne luulee mulla olevan mielikuvituskaveri, kun välillä hihittelin keskenäni. Mutta se johtui vaan siitä, että mua vähän jännitti.

Tänhän ois voinut jotenkin himmailla, että otan vaan jonkun pikkuisen pääruoan ja jatkan matkaa, mutta kelasin, että kun kerran ollaan, niin ollaan sitten kunnolla.

Tilasin aperitiivin (MAAILMAN PARAS GT Napuesta, siitä suomalaisesta ginistä!), alkuruoan, viinin ja pääruoan. Lopuksi tietysti – kuten me keski-ikäiset naiset tehdään – tilasin jälkiruokakahvin. Cuarenta y tres -kahvin, koska sillon ku minä olin nuori, se oli kova juttu. (Ei ollut)

Geetee humpsahti vähän päähän ja mun deittiseuralainenkin (minä) vähän rentoutui. Ekat treffit on aina vähän jännittävät, ymmärrän. Varsinkin kun seuralainen on näinkin charmantti muija. Ruoka oli muuten taivaallista ja viinikin hyvää.


Itselleen on vähän vaikea keksiä yllätyksiä, mutta onneksi Finnkino tiesi just, mitä mä kaipaan.

En ole koskaan ennen kuullutkaan Mystery-näytöksestä, mutta nyt, kuin tilauksesta, sellainen oli ja siihen tietysti menin. Paikat olivat melkein loppuunvaratut, mutta yksin kun olin, sain justsopivasti yhden käytäväpaikan.

Mystery-näytöksen idea siis on, että ostetaan näytökseen lippu, ilman, että tiedetään, mitä teatteri aikoo esittää. Näytöksen porkkana taas on, että siellä esitetään jokin vasta ensi-iltaan tulossa oleva elokuva. Eli pääsee siis näkemään jo ennakkoon jonkin elokuvan, mutta mikä musta mielenkiintoisinta koko hommassa, tulee mentyä leffaan ilman mitään ennakko-odotuksia.

Kun leffan alkutekstit pamahtivat ruutuun (mainoksia ei muuten tullut ollenkaan!), olin hetken ihan että voi plääh. Luulin, että alkaa sotaleffa, kun heti kättelyssä mainittiin sota ja jotain vuosilukuja. No, se olikin sitten kylmän sodan ajalta ja vakoojista. Siis Vakoojien silta, jossa Tom Hanksit, kaikki. Perustui tositapahtumiin, kai.

Leffa osoittautuikin sitten ihan todella mielenkiintoiseksi ja hyväksi. Paljon muuten tuota traileria kevyemmäksi, minusta. Tai sit se oli se GT. Elokuva teki sellaisen vaikutuksen, että piti googlailla leffan jälkeen vähän kylmiä sotia ja Itä-Saksoja. Se on mulle aina hyvän elokuvan merkki, jos se jää pohdituttamaan jälkikäteen. Toki luulen, että osa hyvää leffakokemusta oli juuri se yllätyksellisyys. Kun ei ollut mitään odotuksia.


Ehdin leffan jälkeen toisiks viimiseen bussiin ja köröttein kotiin. Vaikka ulkona satoi ja kaupunki oli synkkä ja autio, mun askel oli kevyt. Paljon kevyempi kuin kotoa lähtiessä. Kannat sateesta mustuneita katukiviä kopsutellen, toisten tarpeista vapaata ottaneena, ihan muina itsenäisinä oli taas parempi hengittää.

Mun synttäridebiksestä ollut enää häivähdystäkään jäljellä ja hymyilin kotimatkan.

Kokemusta rikkaampana tulin kotiin, jossa mies juuri sammutteli valoja ja teki nukkumaanmenoa. Kerroin kaikki mun älyhyvistä treffeistä itseni kanssa ja sovittiin, et otetaan äkkiä uusiksi. Mielellään yhdessä, mutta tarpeen tullen myös yksin.

Treffit yksin sateisena tiistai-iltana: 5/5. Suosittelen!

17 kommenttia

Lopeta tämän lukeminen välittömästi, mikäli sinulla ei ole emätintä. Klikkaa vaikka tuonne etusivulle ja etsi jotain muuta luettavaa, okei? ...

Lopeta tämän lukeminen välittömästi, mikäli sinulla ei ole emätintä. Klikkaa vaikka tuonne etusivulle ja etsi jotain muuta luettavaa, okei?

Ostin kuukupin...

Hetkinen! Sun ei pitänyt lukea tätä enää. Nyt pois tästä tekstistä!

Noniin. Ostin siis kuukupin. Alkoi nimittäin ne elämän parhaat ajat taas. Saatana. No, mutta ostin. Ajattelin, että annan tilaisuuden sille, koska kaikki sitä käyttävät vannovat sen nimeen. Kemikaaliton, ekologinen ja hygieeninen, mutta ennen kaikkea helppo ja kätevä. Suorastaan ihana.

Nyt on muuten sitten viimeinen varoitus. Lopeta jo lukeminen. Kadut vielä.

Paketissa kyllä varoiteltiin, että asennus kaipaa harjoittelua ja käsittely totuttelua, mut niinku mitä vittua? Olen etsinyt netistä kaikenmaailman origamimuodostelmia sen tavallisen sydäntaitoksen tilalle asennuksen helpottamiseksi ja googletellut vinkkejä mahdollisimman ergonomisiin asentoihin. Nyt osaan ehkä taitella siitä joutsenen, mutta toistan: mitä vittua? Niinku miten, mihin, miksi... miten?

Tähänastiset kokemukset (eli noin kolmen minuutin yritykset) ovat vastanneet käyttömukavuudeltaan ritsalla ampumista sinne. Helppoudeltaan sanoisin vastaavan postipaketin runnomista tavalliseen postiluukkuun – ja minä olen sentään synnyttänyt ihminen!

Jännitysnäytelmää kupin taitoksen pysymisessä perille asti vastaa se, kun unohdat kaupassa ottaa ostoskorin ja kokoat viikon ostokset käsivarsillesi. Tärisevin käsin saavut kassalle ja juuri, kun meinaat ottaa ensimmisen tavaran elitarvikerakennelmasi huipulta, koko homma romahtaa ja kaikki pirskoutuvat lattialle. Ja sitten se ritsalla ampuminen sinne.

Mutta en aio tässäkään asiassa luovuttaa, hei. Vaikeudet on tehty voitettavaksi ja kuukuppi asetettavaksi. It's me, not you, kuppi?

Ja sinulle, jota varoitin – googletitko jo kuukupin?

31 kommenttia

"Ei! Ei! EEEEEEEEEIIIIIII!" Sillai alkoi meidän aamu. Yks tyyppi avasi silmänsä ja eka sana oli ei . Siitä se sitten sulavasti: ...

"Ei! Ei! EEEEEEEEEIIIIIII!"

Sillai alkoi meidän aamu. Yks tyyppi avasi silmänsä ja eka sana oli ei. Siitä se sitten sulavasti:

Verhojen avaaminen: Ei.

Sängystä nouseminen: Ei.

Aamupala: ISO ei.

Vaatteiden vaihto, hammaspesu, leikkiminen: Ei, ei, ei.

Uloslähtö: INFERNAALISEN SUURI MAXIMUS GRANDES EI!

Mausteeksi aika paljon kiljumista ja mökötystä. Ihana, iloinen lapseni, kui sää tommottos nyt?

Ihan, että wtf? Kuten Sinkkosen ja Korhosen uudessa Pulassa lapsen kanssa -kirjassa alkusanat kuuluvat: "Jokainen vanhempi joutuu joskus tilanteeseen, jossa tuijottaa lastaan avuttomana ja kokee, ettei ymmärrä ollenkaan mistä on kysymys." – NO AIJJAA! Olin heti, että joo, tää on niin mun kirja.

"Tää on ihan normaalia, tää on ihan normaalia, tää on ihan normaalia, tääonihannormaaliatääonihannormaaliatääonihannormaalia", ajattelen jokaisen ei:n, kiljunnan ja kiukun kohdalla. Tahtoikää. Kolmevuotiaan päänsisäistä myrskyä. Ei se helppoa sille pienellekään ole.

Mutta silti. Silti mun tekisi mieli juuri nyt käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. Itkeä koko tämäkin aamupäivä pois. Ja eilinen ilta. Ja... no, ymmärsitte pointin.

Mä annan päivittäin useasti itselleni urhoollisuusmitaleita, kuinka hyvin mä ymmärrän tätä temperamenttia, tätä kehitysvaihetta ja kaikkea. Kiljuntaa, ei:tä ja muuta mörrimöykkyilyä (toivottavasti myös naapurit ymmärtävät).

Taputan itseäni päähän ja annan itselleni henkisiä voimahaleja, kun pysyn coolina. Asetan rajoja, ohjeistan, selitän, valmistelen ja ymmärrän. Ja varsinkin, kun ihan muina Maija Poppasina saan asian kääntymään iloksi, oon ihan et tänne kaikki vuoden äiti -palkinnot heti.

Mutta väsyttäähän se. Ja turhauttaa. Ja harmittaa. Surettaa.

Koska mitä äitiyteen tulee, niin kaikkihan on meidän syytämme. Ellei muiden mielestä, niin ainakin omasta mielestämme. "En ehkä tänään osannut tarpeeksi ajoissa valmistaa lasta lähtöön, ehkä se eilinen iltaohjelma oli liian väsyttävä, ehkä olen antanut liian vähän kasviksia, ehkä olisi pitänyt sittenkin pitänyt näin tai olla tekemättä noin". Vaikka oikeesti: tää on ihan normaalia! Se kuuluu tähän ikään!

Joten. Koska ikää, temperamenttia ja luonnonlakeja ei voi muuttaa, niin aattelin toivoa joiltakin niiltä älypuhelimien appsien tekijöiltä yhtä juttua: Joka kerta kun lapsi huutaa ei:tä, kiljuu tai muuten kiahuu, niin voisko puhelin aktivoitua ja suodattaa sen järgyttävän rehauksen, hmm... no sanotaan vaikka Sound of Musicin My Favorite Things -biisillä.

Niinku, että: "EI, EI, EEE... Raindrops on roses and whiskers on kittens... EI, EN TAHD... Bright copper kettles and warm woollen mittens... ÄÄÄÄ... Brown paper packages tied up with strings... TYHM... These are a few of my favorite things!"


Ah, tekis niin gutaa. 
2 kommenttia

Tein juuri matkan. Katsoin Cheekin dokkarin. Oikeasti aloitin sen katsomisen jo edellispäivänä Areenasta, mutta sitten se keskeytyi ja tänää...

Tein juuri matkan. Katsoin Cheekin dokkarin. Oikeasti aloitin sen katsomisen jo edellispäivänä Areenasta, mutta sitten se keskeytyi ja tänään katsoin sen viimein loppuun.

Aloin siinä sitten samaan tahtiin snäppäämään dokkarista. Ja Cheekistä, totta kai.

No se matka, jonka tein ei sitten ollut kuitenkaan matkan Cheekin tahi Jaren elämään – dokkari itsessään ei raottanut paljoa – mutta se olikin matka minuun. Tai minun ajatuksenjuoksuuni.

Myönnän nyt heti: en pidä Cheekin musiikista. En kuvoksu sitä, mutta en myöskään vapaaehtoisesti kuuntele. Ei, ei, ja pitämättömyyteni ei ole kateutta, kuten olen kuullut kaikkia Cheekki-hatereita leimattavan, vaan en vaan pidä. Eikä siinä. Toiset tykkää, toiset ei, saa tykätä tai olla tykkäämättä. Ei kaikki pidä minunkaan musiikkimausta, ja se on okei.

No mä lähdin katsomaan dokkaria sillä mielellä, että haluan nähdä, irtooko Cheekistä mitään pintaa syvempää. Onko siinä jotain tarttumapintaa, inhimillistä, pehmeää, lämmintä. Haavoittuvaista, ja niin edelleen. Koko ura on ollut hyvin, hyvin hiottua ja laskemoitua, joten ei liene yllätys, että niin oli pitkälti myös dokkari.

No siitä sitten ärsyynnyin. Arvostelin tyyppiä. Snapchatissa ja mielessäni.

En tykkää ihmisistä, joilla kuori on betonia ja jotka pitävät roolia yllä. Pintahommia, sanoisin. Tykkään enempi semmosista valmiiksi avoimista henkilöistä, jos ymmärräte mitä tarkoitan. Myöskään Cheek-roolin arvomaailma ei kohtaa omani kanssa, joten sillä laillakin olisi yllätys, jos olisin hahmon suuri fäni. Jaresta en tiedä mitään, joten jätetään se sivuun.

No se matka tulee tässä: Sain taas muistutuksen omasta ajatuksenkulustani. Siinä on sellainen kaari. Niinku että alkuajatus, näkemys, pohdinta ja oman pohdinnan kumoaminen. Karkeasti sanottuna.

Mieheni ehkä tuntee minussa tämän ilmiön. Ensin provosoidun/ärsyynnyyn/leimaan jonkin asian. On paskaa, ajattelen. Sitten alan käymään – yleensä keskenäni – vuoropuhelua asiasta. Kun olen kaivanut jokaisen pointin ajatuksestani, kumoan sen. Tai en ehkä ihan kokonaan kumoa, mutta kyseenalaistan, pehmennän – ja nyt tarkkana: alan ymmärtää.

No kaikkea ei voi aina ymmärtää, mutta pyrin siihen. Että asetun toisen asemaan ja sieltä käsin tutkin asiat uudelleen. En vain omasta, minä-lähtökohtaisesta näkökulmastani, vaan just sen toisen. Että mikä vois saada sen tekemään ja ajattelemaan noin. Siitä huolimatta, että itse en niin tekisi tai ajattelisi.

Kun olen edennyt ajatusprosessisani loppupisteeseen, minulle tulee paha mieli. Että miksi mä sitä hahmoa nyt arvostelin. Koska mikäs vitun oikeus mulla on arvostella yhtään ketään. Voisin olla ihan hiljaa. Mikä minä olen sanomaan kenestäkään mitään? En minä tiedä siitä tyypistä yhtään mitään, enkä ole kävellyt sen kengissä mailia, kuten meillä Ameriikassa tupataan sanomaan.


Eli minua siis dokkarin puolivälissä ärsytti Cheekin kiukuttelu ja pikkumaisuus jostain Instagram-kuvasta, kunnes dokkarin lopussa ajattelin, että a) kaikki saadaan näyttämään miltä vaan, kun leikataan ja b) ehkä sillä on ihan vitunmoinen stressi olla sellainen kansan silmissä, millaisena kansa sen silmissään haluaa nähdä. Ja kaikkiahan joskus pikkumaisuuttaa, joten eipä se kaikkea kerro. Ja että ehkä sen suosion salaisuus on just se sairaan tarkkaan hiottu rooli.

Se, että Cheekistä ei saatu kuorta sensitiivisempää kuvaa dokkarissa, on vaan sellainen asia, josta mulla ei ole oikeutta ärsyyntyä. Miksi sen pitäisi antaa itsestään yhään mitään kellekään? Mikä oikeus mulla on vaatia siltä jotain, mitä minä vaan itsekkäästi haluan nähdä. Ei se ole kenenkään omaisuutta, vaikka kaikkien "tuntema" onkin. Se on ihminen siinä missä kuka tahansa, eikä kai siitäkään oo kivaa, että yhtä monta tykkääjää, kun sillä on, niin on vihaajaakin.

Ja noin yleisestikin on ihan paskaa dissata ketään.

Että anteeksi, Cheek. Tai Jare. Olin ihan mulkku.

Niin. Että näin nää sitten menevät. Ajatuksenjuoksut.

Diippii shittii. Sillai ihan riparitason pohdintaa.

Tämä oli ehkä oudoin postausaihe ikinä.

16 kommenttia

Tiedättehän, arvon kollegat, kun muisti alkaa pätkiä. Kännykän kalenteri täyttyy muistutuksista ja Post-it -laput valtaavat ilmoitustaulut. ...

Tiedättehän, arvon kollegat, kun muisti alkaa pätkiä. Kännykän kalenteri täyttyy muistutuksista ja Post-it -laput valtaavat ilmoitustaulut. Ilman niitä ei muista mitään ja juuri sovitutkin asiat unohtuvat.

Väsymys, tuo vanhemman perivihollinen, alkaa jäytää aivokapasiteettia. Yksinkertaisimmatkin asiat unohtuvat: "Mitähän mä olin tekemässä?", "kelle mun piti soittaa?", "mun piti kertoo yks juttu, mut unohdin", "niin mistä mun pitikään hakea sut?"

Luin Pete Poskiparran blogista viime kesänä tajunnan räjäyttävän muistivinkin. Se on alun perin muistimestari Andi Bellin tekniikka, joka tunnetaan nimellä: Appelsiini tyynyllä.

Siinä jokin esine laitetaan sille kuulumattomaan paikkaan ja samalla mietitään muistettavaksi tarkoitettua asiaa. Tekniikan tekee käteväksi se, että muistilappua ei tarvitse olla aina heti hollilla, vaan asian voi painaa muistiin mutkitta, ihan hetkessä. Erinomaisen kätevää on myös se, että se TOIMII!
Appelsiini tyynyllä, lime sohvatyynyllä, poteitou, potato.

Testasin Peten vinkkiä ekan kerran auton ratissa, missä ei tietystikään olisi suotavaa kirjoittaa mitään muistiapulle tai räplätä kännykkää.

Motarilla kaahaili holtittomasti auto ja ajattelin, että voisin ottaa tuonkin kukkuden rekkarin ylös, jos vaikka jotain sattuisikin. Katsoin äkkiä ympärilleni, eikä autossa ollut mitään esinettä, jonka olisin voinut asettaa mihinkään jännään paikkaan. Vieressäni oli yksi nenäliinapaketti, jonka aioin ottaa mukaan autosta lähtiessäni. Nappasin neneäliinapaketin kiinnityssysteemin tarran – tiedättehän, sen pienen sinisen – ja liimasin sen tuulettimen nuppiin. Samalla mietin kaahailijan rekkarinumeroa.

Kävin välissä monta tuntia kylässä ja unohdin jo koko jutun tyystin. Mentyäni kuitenkin takaisin autoon, näin tarran omituisessa paikassa ja muistin heti tapahtuman – ja tietysti sen tarran varsinaisen tarkoituksen, eli sen kaahailevan kukkuden rekkarin!

Mieheni ihmetteli muutamaa päivää myöhemmin tarraa auton tuulettimen nupissa, ja vaikka tapahtumasta oli kulunut jo päiviä, muistin vieläkin rekkarin.

Pete käyttää kertomansa mukaan tekniikkaa mm. illalla tulleiden loistoideoiden muistamiseen aamulla. Minä taas käytän samaa tekniikkaa ihan arkipäivän asioissa.

Tänään esimerkiksi laitoin aamulla semisti kosteat villasukkani vanhojen vesikiertopatterimme päälle. Jotten unohtaisi sukkia siihen paahtumaan, panin patterin viereisen jalkalampun valon päälle, ja samalla taas ajattelin muistettavaa asiaa, eli niitä sukkiani patterilla.

Koska emme yleensä pidä ko. jalkalamppua päivällä päällä, sen vilkaisu vähän myöhemmin muistutti minua hakemaan sukat pois patterin päältä. Eli ei mitään ydinfysiikkaa, mutta ihan vaan varmuuden vuoksi muistutus minulle, etteivät ne unohdu sinne.


Tällaisilla pienillä "appelsiini tyynyllä" -jutuilla olen painanut mieleeni niin blogipostausideoita kuin kauppatarpeitakin. Ja nyt ajattelin, et mun on jaettava tää teillekin, koska minusta tämä on nerokas juttu! Kokeile vaikka!

Kuten Pete blogissaan kertoo, appelsiini tyynyllä -tekniikassa siis ihan mikä tahansa asia jotenkin "väärässä paikassa" auttaa muistamaan muistettavan jutun. Lue Peten perusteellisempi kuvaus tästä tekniikasta täältä! Se osaa selittää tän kuitenkin paremmin kuin minä.

Petellä on muuten muitakin muistinparantamisvinkkejä blogissa (Osa 1, osa 2, osa 3). Sopivat kelle vain. Vanhukset, lapset, väsyneet ja... no nyt mä unohdin mikä se viimeinen oli.

7 kommenttia

"Voi paska! Ai tulevat vai? Ai puolen tunnin päästä? Ai miten niin lukee kalenterissa? Tää kämppä on ihan hirveessä kunnossa! Ja kato n...

"Voi paska! Ai tulevat vai? Ai puolen tunnin päästä? Ai miten niin lukee kalenterissa? Tää kämppä on ihan hirveessä kunnossa! Ja kato ny muaki! Äää!"

Onko tämä tuttu tilanne kotonanne? Ei hätää, tällä kuuden P:n taktiikalla selviät!

Piilota
Kaikki. Lelut, roinat, kakkavaipat, kalsarit, sukat, likaiset astiat, lapset, kaikki. Käytä tarvittaessa haravaa. Verhon taakse, sängyn alle, saunaan ja kylppäriin saa kivasti. Ei kukaan sinne kuitenkaan katso.

Peitä
Hajut, tahrat, liat. Sekä kodistasi, että itsestäsi. Vanha kardemummaa kuumaan uuniin -kikka toimii tässäkin. Viltti sohvan kakkatahran päälle (huom. hyggeilyefekti), tilkka kloriittia vessanpönttöön ja puuroiset, pukluiset hiukset trendikkäästi huivin alle. Kainaloon mitä tahansa, mikä haisee paskaa paremmalta.

Panikoi 

Pakota
Koko perhe hommiin. Myös koirat, jos sellaisia löytyy. Käskyt vaan sinkoilemaan. Hyvä johtaja osaa delegoida!

Pakasteet
Pasteijaa, pullaa, pitsaa... Suoraan pakkasesta uuniin. Tarjoiltavat vartissa. Itsetehtyjen leivonnaisten efektin saat, kun runnot vähän leivonnaisia rumemmaksi persoonallisemmaksi ja lisäät unikonsiemeniä/raesokeria/oreganoa päälle.

Punaa
...huulesi. Paras pikameikki. Vie huomion pois tummista silmänalusista, silmäpusseista ja couperosasta. Tai voi myös olla, että korostaa niitä. Mutta kuten Innon Marko Paananen sanoi: mitä et voi peittää, korosta.

Pue
Nyt tarkkana: MUISTA PUKEA! Myös itsesi. Ei ole ensimmäinen kerta, kun meinaa unohtua. Mutta pue silti vasta, kun ovikello soi. Ei sekuntiakaan liian aikaisin – ehtii vielä sotkeentua.


Tai sitten et muista pukea ja voit samalla huoleti jättää välistä kaikki muutkin edellä mainitut kohdat. Kyllä siinä sen verran tarkkasilmäisinkin vieras hämääntyisi, että ihan sama haiseeko kakka tai onko sotkuinen koti. Ruokahalukin sillä varmasti menisi, joten se siitäkin.

Lue myös:
16 vastausta juhlajärjestäjän keskeisimpiin kysymyksiin
Näitä seitsemää (7) asiaa stressaamalla sinustakin voi tulla hyvä vanhempi!
16 askelta lähes onnistuneeseen pitsareissuun


9 kommenttia

No men hej ja hyvää ruotsalaisuuden päivää! Ja terkkuja myös ruotsinlaivalta! Tultiin aamuvarhaisella ja nyt ollaan jo hyvin takais...


No men hej ja hyvää ruotsalaisuuden päivää! Ja terkkuja myös ruotsinlaivalta! Tultiin aamuvarhaisella ja nyt ollaan jo hyvin takaisin kotiutuneena. Pakotin koko perheen purkamaan heti laukkunsakin. Eli minä purin kaikkien, paitsi miehen.

Kävin aamulla lähikaupassa viikonloppua varten ja ilahduin siellä kovasti. Kassajonossa näet tällaisen kakkahuumorista nauttivan väsyneen emännän huumoriantureita kutiteltiin, kun hintalappu oli löytänyt paikkansa jännään kohtaan mainoksessa.

Parasta ei ehkä silti ollut tuo sanahassuttelu, vaikka eri hassua sekin oli, vaan takanani seissyt kahdeksankymppinen vanhempi herrasmies.

Hän näet huomasi minun ottavan kuvaa kyltistä ja kohta, ymmärrettyään miksi, repesi höröttämään takanani. Siinä me sitten muina kakkahuumorin ystävinä yhdessä hörötettiin ja todettiin, että tahatonta tai tahallista, niin silkkaa timanttia.

Ai se kyltti? No:


Mmm... Marabou...

Herkullista viikonloppua!

6 kommenttia

Keramiikkahääpäivä, kukkahääpäivä, kaarnahääpäivä... Neljännelle hääpäivälle on monta nimitystä, ja sellainen meillä on huomenna! Hurraa! ...

Keramiikkahääpäivä, kukkahääpäivä, kaarnahääpäivä... Neljännelle hääpäivälle on monta nimitystä, ja sellainen meillä on huomenna! Hurraa!

Mietittiin tuossa miehen kanssa, että vois vaikka yrittää saada lastenvahdin ja mennä oikein TREFFEILLE! O-hoo, millon lie oltu. Ajateltiin vallan, että leffaan ja sitten syömään. Niinku ennen vanhaan. Uusi Bond sopisi ehkä kuvaan. Just sellainen treffileffa, eikö? Grrrmau ja vaarallisia tilanteita.

No mietittiin sitten, että ketähän voisi tulla hoitamaan näitä meidän lapsosia. Esikoinen on tokkiinsa ollut jo hoidossa, mutta kukaan ulkopuolinen ei ole vielä hoitanut vauvaa. Joten sillä lailla vähän arpapeliä, kenen kanssa vauva viihtyisi – jos viihtyisi. 

Tämän valossa kutistettiin jo treffitkin minimiin ja sovittiin, että leffa tai syöminen. Koska molemmat samalla kertaa, ja vielä iltasella kun vauvalle kuitenkin iskee se iltaväsykin, voi olla liikaa ekaa kertaa vauvaamme hoitavalle. Ehkä sitten vaan se syöminen, koska leffasta voi olla ikävä poistua kesken kaiken.

Aikamme mietittiin ketä lähdettäisi edes kysymään, mutta ei sitten kysytty. Ketään. Varattiin risteilymatka. Juuh, ihan koko perheelle. Mennään pallomereen ja päiväbingoon. 

Mutta mites sitten toi lahja? Kai jengi ostaa jotain lahjojakin hääpäivinä? Timantteja? Koruja? Suklaata? Kukkia nyt sentään?

No me ei. Mutta pyykkikone tilattiin. AEG Ökokombi. Kuulostaa seksikkäältä, tiedän.

Mut tää on aivan hyvä näin. Me kyl pärjätään. Koska me ollaan tiimi. Ihan hiton hyvä tiimi. Romantiikka, shomantiikka. Sitä ehtii sit syssymmällä.

Hyvää keramiikkahääpäivää rakas ukkokultani! Huomenna bingotaan! 

Sori, mun on pakko laittaa tää kuva taas. Silkkaa rakkautta:

4 kommenttia

  Yhteistyössä Semper ja Blogirinki Media . Me olimme tuossa toissaviikolla Helsingissä. Tarkoitushan oli mennä oikein ulkomaille, m...

 Yhteistyössä Semper ja Blogirinki Media.

Me olimme tuossa toissaviikolla Helsingissä. Tarkoitushan oli mennä oikein ulkomaille, mutta saamattomuus sai ulkomaanmatkailun vaihtumaan kotimaanmatkailuun. Ei siinä, ihan ulkomailta sekin tuntui, kun oikein kovasti käytti mielikuvitustaan. Museot, ratikat, nähtävyydet – aivan kuin jossain keskieuroopassa, hei! Ellei kelejä katsota.

Esikoinen on ollut jo pari vuotta ollut siinä mielessä näppärä matkailukaveri, että on voinut syödä samaa ruokaa meidän kanssamme. Vauvan ruokailu taas tuo omat, ei nyt ehkä haasteensa, mutta säätönsä matkaan.

Sekä esikoisen, että tämän kuopuksen matkailussa ja hotelliyöpymisissä yksi ruoka lisää aina säädön määrää entisestään. Nimittäin iltapuuro.

Useissa hotellihuoneissa on vedenkeitin, jonka avulla olemme valmistaneet kaurahiutaleista tai vauvojen pikapuurosta iltapuuron. Ollaan pärjätty niin aivan hyvin, mutta pientä kikkailua se hotellihuoneolosuhteissa on vaatinut.


Toissakertaisella Helsinki-reissulla tuli muuten ostettua vahingossa tavallista annospussipuuroa, joka myöhemmän silmäilyn jälkeen jätettiin käyttämättä. Siinä oli sadassa grammassa sokeria 21 grammaa, joista 20 oli lisättyä sokeria. Sokeria on luontaisesti monessakin raaka-aineessa, eikä sokeri silloin mitään myrkkyä ole, mutta että lisättyä 20 grammaa? Puurossa?

En koe olevani mikään hurja ruoka-aktivisti ja kyllä meillä sokeria syödään sellaisissa ilmiselvissä muodoissa, kuten vaikka pullassa, mutta kyllähän tuollainen määrä, tuonkaltaisessa ruuassa vähän ihmetyttää. Että onko se tosiaan tarpeellista – puurossa?


Semperin kampanjan myötä meille toimitettiin uusia valmispussipuuroja maisteltavaksi. Erilaiset hedelmätruutit, kuten meillä niitä sanotaan, ovat olleet entuudestaankin kovassa suosiossa meidän reissuissa. Ne ovat aika mutkaton mukaanotettava niiden kätevän pakkauksen vuoksi, ja tokihan me vastaavanlainen truuttipuurokin sitten otettiin matkalle mukaan. Nykyään on onneksi kasvavana trendinä olla lisäämättä sokeria moisiin tuotteisiin, mutta näistäkin puuroista sitä vielä kyttäilin.

No tässä käyttövalmiissa puurotuotteessa ei sokeria tai muitakaan makeutuksia ole lisätty, vaan se sadassa grammassa oleva sokeri, 7,3 tai 9,7 grammaa – puurosta riippuen –, on raaka-aineiden omaa sokeria.

Nonni, nyt tämä lähti ihan sokerimussutuslinjalle. Mutta aattelin, että teitäkin saattais kiinnostella. Kö minua ainakin vähän kiinnostaa.

Tarkoitus oli nyt kuitenkin vaan vinkata tässänäin, että jos haluaa yrittää minimoida reissullansa mahdollista iltapuurosäätöä, niin kokeile vaikka tätä truuttipuuroa. Saa tosin muunakin aikana nauttia kuin illalla. On niimpal kätevää.

Suuri helpotus hotellihuoneoleiluun oli myös se, että pikkumuija osasi syödä truutista itse. Ei tarvinnut huolehtia lusikoiden ja kulhojen päälle, mikä sekin on jo helpotus hotellissa. Kunhan vaan korkkasi puuron, antoi vauvalle kouraan ja siitä hän sitten imutteli puurot naamariin. Puuro meni ihan huoneenlämpöisenäkin, vaikka tämän olisi voinut vaikka vesihauteessa lämmittääkin.


Okei, kävi meillä niinkin tossa, että yhtenä (kahtena? neljänä?) kertana muijankäppänä käänsi koko truutin ylösalaisin ja ruuttasi puurot päällensä. Siinä sitten kätevästi tahkottiin puuroa irti paidasta, housuista, päästä jaaaa koko vauvasta. Että totaaa... säädön määrä on ehkä sittenkin vakio?

Yhteistyössä Semper ja Blogirinki Media.


13 kommenttia

Miten teillä nukutaan päiväunet? Meillä näin: Ylhäältä katsottuna näin: Takaata näin: Jep, ei kait siinä... Melko urpoa. ...

Miten teillä nukutaan päiväunet?

Meillä näin:


Ylhäältä katsottuna näin:



Takaata näin:


Jep, ei kait siinä... Melko urpoa.

Leppoisaa viikkoa!


Ihailen aina perheitä, jotka askartelevat yhdessä. Idyllisesti istuvat pöydän ääressä sunnuntairetken päätteeksi ja toinen toistaan innovati...

Ihailen aina perheitä, jotka askartelevat yhdessä. Idyllisesti istuvat pöydän ääressä sunnuntairetken päätteeksi ja toinen toistaan innovatiivisempia luomuksia työstävät.

En ole kovin lahjakas askartelija-paskartelija itse, mutta tykkään silti tuhertaa välillä jotain luomuksia. Luomuksia, todellakin. Olisi myös ihanaa, että ankeana sadepäivänä voisi joskus vaikka jäädä sisälle ja ulkoilurössyilyn sijaan kehittää mahtavan askartelupajan ruokapöydän ääreen.

Tarjoan tasaisin väliajoin esikoisellemme askartelumahiksia. Mitä milloinkin, mutta vähimmillään värikyniä ja paperia. Lapsi saattaa innostua ajatuksesta, mutta se mikä meidät erottaa innokkaista askarteluperheistä on, että meillä äiti tuppaa olemaan siitä hommasta enemmän innoissaan kuin lapsi. Tuota ei vaan kauheasti kiinnostele, katsokaas.

Tänään kuitenkin ajattelin taas yllyttää lasta askartelupuuhiin. Olimme menossa synttäreille, ja mikäs sen hienompi kortti, kuin itse tehty kortti. Sain vielä vallan kuningasidean (suoraan jokaisesta päiväkodista pöllitty), että lähdetään kerämään syksyn lehtiä ja sitten ihanasti liimataan niitä paperiin.

Jos neljäätoista korin kaatamista kerättyine lehtineen ja joitakin korin potkimisia ei lasketa, esikoinen oli ihan pätevä pikku metsästäjä-keräilijä. Minä halusin kerätä mahdollisimman värikkäitä lehtiä – mikä tosin oli jo vähän myöhäistä tähän vuodenaikaan – ja lapsi halusi kerätä ihan mitä vaan lehtiä, kunhan niitä sai kerralla ison läjän ja niitä sai heitellä päälleen. Koirankakka ei muuten ole este virkistävälle lehtisateelle.

Kerättyämme molempia miellyttävän lehtisaldon, pääsimme varsinaiseen askarteluun. Tässä kohtaa tarvittiin vähän kaakaota lahjomiseen, jotta saatiin taiteilija aloilleen, mutta uskokaa tai älkää, kortti saatiin tehtyä! Ja vallan hieno vielä!


Taiteilija itse oli enemmän liimanlevittelijämiehiä, mutta ei se huono tyyli ole, että ensin lotraa liimat paperiin ja sitten tökkää lehdet siihen kiinni. Ihan vaan sillai intuitiolla painaa menemään. Ja sitten, kun ei enää itseään kiinnosta kuin se liiman laitto, voi äidin kätevästi käskyttää lehtihommiin. Tuo lehti tuosta ja tuohon noin.

Lopulta saatiin tehtyä (kaakaon voimalla) ihan vallan kaksi(!!) lehtiteosta. Ettekä muuten ikinä arvaa, kuka mahtaa saada tasan viikon päästä sen toisen!

Että kyllä meistä vielä askartelijoita saadaan – vaikka sitten vartti kerrallaan.

Valmiista teoksista en tietystikään tajunnut ottaa kuvaa, mutta tärkeintähän ei ole päämäärää, vaan se matka... kröhöm.

1 kommentti

Hae

 

 

Ruokablogien kärki