Turussa avattiin reilu viikko sitten joulukatu ja mehän olimme siellä lasten kanssa aivan pää kolmantena jalkana. Totta kai.

Oikeastaan alun pitäen esikoisen piti ihan vallan esiintyä jossain siellä, mutta syksyllä aloitettu tanssiharrastus tyssäsi pariin kertaan. Tunnille olisi pitänyt jäädä ilman aikuista, eikä esikoisemme millään tohtinut parin tutustumiskäynninkään jälkeen sinne jäädä, vaikka itse tanssi kyllä kiinnostaa kovin. Ehtiihän tuota vielä harrastaa, ei väkisin viitsi.

Mutta siis oltiin avajaisissa ja nähtiinpä siellä sitten joulupukki! Tai kaksikin, mutta toinen niistä teki lähtemättömän vaikutuksen.

Nimittäin siinä kirjaston edessä oli sellainen piste, jossa oli mahdollisuus ässähtää pukin syliin ja tulla kuvatuksi siinä. Kuvat olisi kai saanut sitten lunastaa Rajalasta, mutta me emme ihan niin pitkälle päässeet. Katsokaas, kun esikoisen mielestä minun olisi pitänyt istua pukin syliin, eikä hänen ollenkaan. Hän ei oikeastaan halunnut tulla edes liki, vaikka ehdotin, että mentäisiin yhdessä.

Kuvat jäi ottamatta ja pukin polvi meidän osaltamme istumatta. Kotiinpäästyämme pätkä laittoi kuitenkin tonttulakin päähän, raahasi tuolin uunin eteen ja pisti meidät jonottamaan. Vähän aikaa meillä kesti tajuta, mikä tässä on meininki, mutta sehän se sitten oli! Hän halusi leikkiä sitä kirjaston edessä ollutta joulupukkia.

Nyt meillä on sitten kaikista perheenjäsenistä, nallet mukaan lukien, kuva pukin sylissä, mutta niistä ehdoton lempparini on tämä:

Kuka haluaa mennä kuvaan pukin polvelle, jos voi olla joulupukki itse! Vähän mini se on, mutta joulupukki se on pienikin joulupukki!