Tietoa mainostajalle ›

Minusta ei riitä mihinkään

2.5.2017

Juuri nyt on tunne, että minä en riitä. Minusta ei riitä kotiin, minusta ei riitä tänne, minusta ei riitä mihinkään. On tavallaan aika yks...

Juuri nyt on tunne, että minä en riitä. Minusta ei riitä kotiin, minusta ei riitä tänne, minusta ei riitä mihinkään.

On tavallaan aika yksinkertaista riittää vain yhteen kohteeseen. Viime viikko oli hyvä osoitus siitä. Olin tiistaista lauantaihin Helsingissä ja vain yhden asian takia. Aamulla heräsin aina tekemään sitä ja illalla nukahdin sitä miettiessä.

Kutsuin sitä viikkoa työlomaksi. Sai vain tehdä yhtä asiaa, yhtä työtä, eikä muuhun tarvinnut uhrata ajatuksia. Kun työpäivän jälkeen meni hotellille, saattoi jatkaa keskeneräisiä asioita. Tilanteen pakosta perhekään ei ollut "häiritsemässä" keskittymistä. Eihän se mikään ihanteellinen tilanne ole olla erossa monta päivää näistä palleroista, mutta tässä tilanteessa se tuntui jopa helpotukselta. Kamala sanoa, mutta se tuntui.


Heti kun tuo viikko päättyi, kaikki ne asiat, jotka olin työntänyt sivuun ryöpsähti niskaan. Perhe, jota kovasti ikävöin, mutta mitä en olisi väsymykseltäni heti jaksanut. Muut työt, jotka ovat jääneet väistämättä sivuun.

Riittämättömyyden tunne on aika vahva, kun uupuneena saapuu kotiin ja vain sinua odottaneet lapset haluaisivat koko viikon edestä sinusta irti. Ymmärtäähän sen. Aika epäreilua, että heidän kaikellansa on jotain muutakin. Huono omatunto siitä ja väsyneen jaksamattomuudesta lamauttaa oman fiiliksen entisestään. Ärtymys itseään ja saamattomuuttan kohtaan nostaa päätään.

Mulla on jotain hämäriä muistikuvia myös siitä, kun olin vielä aktiivinen bloggaaja. Kun olin hauska, viihdyttävä ja aktiivinen. Nyt tuntuu, että olen pettänyt kaikki. Päästänyt huhtikuun aikana koko blogin ihan nuupahtamaan. Kamala morkkis. Paska, epäonnistunut olo. Miksi antaisin minulle näin tärkeän ja rakkaan asian jäädä vähemmälle? Ovatko kaikki lukijani vielä mukana?

Kolme päivää pääosin sisätiloissa sairastumisen vuoksi ei ehkä ole auttanut fiilistä. Täällä seinät vain kaatuvat niskaan ja oma sänky ja nukkuminen tuntuu houkuttelevammalta kuin mikään muu. Omien häiden jälkeen lähdettiin yli viikon matkalle Italiaan – mihin saa lähteä tapahtumajärjestämisen jälkeistä alakuloa pakoon?

Ehkä lähden iltakävelylle yksin. Kuulokkeet korville ja lenkkarit jalkaan.

Siellä ehkä minullekin taas muistuu, ettei mikään ole lopullista. On jaksoja, jolloin ei ehdi kaikkea. On jaksoja, kun menee niin lujaa, että sitten väsyttää. On jaksoja, kun riittämättömyys on vahvemmin läsnä.

Ja on jaksoja, kun ehtii taas panostamaan kaikkein rakkaimpiinsa.


Lue myös: 
Vaihevuodet
Pakkopullia, joita mää en nyt just jaksa
Ärsyttävä valittajamuija
"Jaksaa sitten paremmin olla taas äiti"

You Might Also Like

12 kommenttia

  1. Ikivitsikkäät on pelottavia ja varmasti salaavat jotain. Sun blogissa on parasta se, että tunnut oikeasti antavan itsestäsi aidosti. Silloin voi puhua levottomia, syvällisiä tai olla hiljaa. Ja silti rinnalla on hyvä olla. Ihan niin kuin hyvän ystävän kanssa, niin myös täällä Rimpulassa. Eli ei paineita sisällöstä, sun olemuksella se on vain sivuseikka. 😉

    Tsemppiä sinne väsyyn! Ota aikalisä, jos paatti alkaa upota liian kauas pinnasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää. Oli. Ihana. Tosi ihanasti sanailtu! Tuli niin hyvä mieli. Minusta on ihanaa, että viihdyt rimpulassa! Ihanaa, että on tuollaisia lukijoita!

      Poista
  2. Täällä on ainakin yksi ihan tuore lukija. :) Tsemppiä arkeen!

    VastaaPoista
  3. Mulla oli tapahtumajärjestäjänä melko sekopäisen stressaava viime syksy, tein kahta tapahtumaa lähes yksin, osa-aikaisen muun palkkatyön ohessa ja niin et ne the päivät oli parin viikon välein. Muistan vikasta parista viikosta tuskin mitään, paitsi sen tunteen etten riitä. Sit joku 1,5 kk meni ihan vaan toipumiseen ja toinen 1,5 kk uudelleen innostumiseen, mut sieltä se innostus tuli, ehkä joku tasapainoisempi olokin! Ja perhekin näkee mua iloisena taas. Ainakin välillä. Kyl se siitä :)

    Terkuin uskollinen lukijasi (se kreisi moikkailija Ruisrockista)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. SÄ OLIT IHANA MOIKKAILIJA! Etkä ollenkaan kreisi! Älä nyt yhtään aattele niin! <3

      Joo, multa kysyi just joku, että oliko tämä minun ensimmäinen vähän isompi tapahtuma, kun sillä lailla PES:istä kärsin (Post Event Syndrome). Se ite oli ihan et joo kato ei ehdi miettiä, kun seuraava jo tehdään täyttä häkää. Niin kai se sitten on... :)

      Poista
  4. Minä olen myös uusi lukija,joten nuupahtamista ei ole luettavissa, kun en aiemmasta tiedä mitään.
    Minusta on juuri parasta lukea muidenkin vanhempien rehellisistä tunteista ja juuri siitä miten kaikki menee aaltoillen.
    Joku hiljaisuuden retriitti silloin tällöin olisi kiva. Sellainen missä voi hetken prosessoida työkuvioita, ennen kuin siirtyy taas äidiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naulan kantaan! Sellainen välikarenssi itselle, ennen kuin jaksaa taas olla äiti!

      Ja voi että, ihana sun kommentti. Mä olen niin onnekas teistä! <3

      Poista
  5. Täällä kanssa aaltoilua. Jostain syystä pitkästä aikaa vauvahuurujen jälkeen on tullut käytyä syvissä vesissä miettimässä tosi pohjamutia.

    Jostain vaan pulpahti esille sellainen, että olenko varmasti tasapuolinen. Onko sydämeni varmasti yhtä pamppaileva kumpaakin lasta kohtaan? He ovat nyt leikki-ikäisiä.

    Tämä nousi sellaisesta, kun työpaikalla joku muisteli, kuinka syntyi talonsa viidenneksi tytöksi ja talo ei saanut jatkajaa 60-luvulla. Naisvaltaisessa työpaikassamme muutama muukin nyökkäili, "sitähän se oli silloin."

    Tuli sellainen olo, että ovathan tytöt nykyään varmasti yhtä arvokkaita, olenhan minäkin?

    Oletko itse koskaan pohtinut näitä? Tai onko Sinulla veljeä/-iä, johon/joihin olisit peilannut näitä?

    Tykkään ihanasta huumorista ja särmästä, jolla kirjoitat. Siksi kysyn.

    Anni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Anni! Mä ymmärrän sun syviä vesiä <3

      Mä olen aika varma, että meidän sukupolven kasvattamat lapset alkavat olla valtaosin kaikki yhtä arvokkaita. Täällä meillä. Aina löytyy huonoja esimerkkejä, mutta haluan uskoa, että me, tämän päivän äidit ja isät, jotka nyt kasvatamme lapsiamme, osaamme ajatella asiaa oikein ja analyyttisesti. Ja se mikä tärkeintä: me myös taistelemme sen asian eteen, jotta kaikki lapsemme (ja me) olisivat yhtä arvokkaita! Me taistelemme myös, että muualla olisivat.

      Minun lapsuudenkodissani oli kaksi tyttöä ja yksi poika. Olen aika usein miettinyt omaa nykyistä ja nuoruuden mentaliteettia, habitusta ja kaikkea omaa tekemistä, ja juuri sitä, mikä siitä on perua mun lapsuudesta. Juuri tällä viikolla mietin viimeksi, kun katsoin omaa kaksivuotiasta tytärtäni.

      Luulen, että mua ei ole koskaan liiemmin (muistaakseni) määritelty sukupuoleni kautta. Olen aina ollut vähän rämäpää, omapäinen ja taiteilijasielu, enkä kovin muotiin menevä ja jotenkin muistan sen olleen ihan ok. Minusta sille on useimmiten hyväksyvästi hymyilty, kuin paheksuttu tai koitettu asettaa muuhun muottiin.

      Varsinkin siihen maailman aikaan nähden meidän perhe ja se ympäristö jossa me elimme oli minusta melko avarakatseista. Minun lapsuudessani on aina ollut laaja kirjo erilaisia ihmisiä.

      Mutta jo se, että vaikkapa just sinä ja minä ymmärrämme pohtia näitä asioita kertoo siitä, että meidän lapsilla tulee olemaan hyvä pohja arvokkaaseen elämään. Mä uskon meihin! :)

      Poista
  6. Hei. Monesti on tehnyt mieli kommentoida, nyt oli pakko. Olet pelastanut monta iltaa, saanut nauramaan vedet silmissä, tarjonnut vertaistukea tälle äitiyden, työn ja parisuhteen välissä rimpuilijalle. Jäin koukkuun ekasta kirjoituksesta pari vuotta sitten, juuri äidiksi tulleena. Sanoivat niin hyvin niitä tuntoja ja nyt yhtä lailla näitä. Ehdin jo kaivata taas yhtä terävää, hauskaa ja hulvatonta juttua. Mutta tämä osui naulan kantaan täällä kipeän lapsen kanssa valvoessa ja seuraavan päivän työkuvioita ynnä muita tuhansia tekemättömiä töitä samalla pähkäillessä... Ethän lopeta? Kyllä me jaksetaan odottaa seuraavaa kertaa välillä vähän pidempäänkin. Hyvää kun kannattaa. Ja kyllä me riitetään. Välillä riittää vähempikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En lopeta!

      Meinasin alkaa itkemään sun kommentista. En kestä, miten kauniisti sanottu. Kiitos! Oikeesti, KIITOS.

      Poista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki