Tietoa mainostajalle ›

Rakkaat lukijani. Tietooni on saatettu, että minulla on teidän avoimesti rimpuilujani seurailevien lisäksi myös merkittävä määrä salassaluki...

Rakkaat lukijani. Tietooni on saatettu, että minulla on teidän avoimesti rimpuilujani seurailevien lisäksi myös merkittävä määrä salassalukijoita, ns. kaappilukijoita.

Tilanne alkoi valjeta jo joitain vuosia sitten, kun satunnaiset ohikulkijat tulivat tunnustamaan jakamattoman rakkautensa Mamma rimpuilee -blogin tekstejä kohtaan.

Selvä läpimurto tapahtui kuitenkin vasta Turussa 7.7.-9.7.2017 järjestettävillä Ruisrock-festivaaleilla, kun useat henkilöt tulivat suoraan tekstien alkulähteelle, allekirjoittaneelle, tunnustamaan lukijasuhteensa. Osa otti myös yhteiskuvia, mikä lämmitti tietysti ko. bloggaajan alati nälkäistä egoa.

Yksi merkillepantavin yhteneväisyys Mamma rimpuilee -blogin kaappilukijoilla näyttäisi olevan se, että kaikki ovat miehiä.

Osaamatta ottaa kantaa, miksi juuri kaappilukijat sattuvat olemaan miespuolisia kansalaisia, haluan kuitenkin sanoa tämän:

On ihan OK lukea Mamma rimpuilee -blogia. Ikään, sukupuoleen ja siviilisäätyyn katsomatta.

Ajatelkaa, millainen määrä tuolla on lukijoita, jotka eivät koskaa ns. tykkää & jaa, vaikka oikeesti tykkäävät. Joten toistan: On ihan OK lukea Mamma rimpuilee -blogia.

Ihan OK, OK?

Korostaakseni Mamma rimpuilee -blogin OK:ttavuutta, tein tällaisen badgen vaikkapa Facebookin profiilikuvaan lisättäväksi. Jotta kuka tahansa voisi jatkossa olla avoimesti Mamma rimpuileen lukija!



Jos haluaa todella osoittaa kiintymystään, voi laittaa asteen verran villimmän ja kantaaottavamman badgen profiilikuvakseen:


Ja sama ruotsiksi:

Ja tietysti myös muilla kielillä:




Nyt te tietysti palatte halusta nähdä, miltä nämä näyttävät ns. in action, niin tässä muutama esimerkki:


Tämä on ehkä hieman hämäävä, koska totta kai minäkin olen Mamma. Mutta hauska ajatusleikki, eikö?

No, otetaanpa tuosta joku miehen kuva... hmm... tuntisinkohan ketään miestä...

Jaa, tunnenhan minä yhden! Noin!



No niin, katsokaa nyt! Hänkin lukee!

Hänellä nyt ei tosin ole vaihtoehtoja, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, mutta ei mennä siihen.



Oi, mutta siinäpä eteerinen kuva! Badge toden totta on niin hyvä, että aivan kuin me olisimme alunperinkin samassa kuvassa.


Noin! Siitä vaan latailemaan koneelle nämä png-muotoiset badge-kuvat ja ylpeästi kertomaan maailmalle, että sinäkin olet osa joukkoani.

YES YOU CAN!


Lue myös:
Anonyymit ääneen lukijoiden uhrit

6 kommenttia

Olette varmasti huomanneet, että jo vauvan ensiparkaisusta alkaen tietyt oikeudet viedään pois meiltä vanhemmilta. Jos tarkkoja ollaan, last...

Olette varmasti huomanneet, että jo vauvan ensiparkaisusta alkaen tietyt oikeudet viedään pois meiltä vanhemmilta. Jos tarkkoja ollaan, lasta kantavalta vanhemmalta jo hieman aiemmin. Sanotaanko esim. siitä asti, kun pissatikku näyttää kahta viivaa, viedään ainakin oikeus rationaaliseen ajatteluun. Sekä tietysti virtsarakon hallintaan.


Lisäksi on muutamia asioita, joita ei koskaan enää saa tehdä rauhassa vanhemmaksi tultua.


TOP 5 asiat, joita vanhemmat eivät koskaan saa tehdä rauhassa:


1. Ruoan syöminen 

Ensin teet/lämmität/noudat ruoan, sitten keräilet, kuorit ja pilkot sen jokaiselle lapselle sopivan kokoisiksi palasiksi. Kun lapset ovat päässeet omien annostensa kimppuun, alat haalia omalle lautasellesi samaista ruokaa. Juuri kun olet ottamassa ensimmäisen haarukallisesi, katraan ensimmäinen on vetänyt jo oman annoksensa ja vaatii santsia.

Sama toistuu jokaisen lapsen kohdalla, kunnes päättäväisesti ilmoitat, että nyt on sinun vuorosi syödä. Lapset ymmärtävät yskän, mutta sitten joku kaataa maitomukin/on liikaa toisen puolella/tuijottaa sisarustaan ärsyttävästi/tai on muutoin tyhmä kakkapylly, joka häiritsee sisaruksensa elämää vakavasti.

Lopputulos: Kylmä ruoka, kiehuva vanhempi.


2. Kahvin nauttiminen lämpimänä

No, se ei nyt vaan onnistu. Esteenä yleensä akuutti kakkahätä tai kakka vaipassa -tilanne. Lapsen siis. Toisaalta aikuisen kannattaisikin yhdistää kaksi edellä mainittua yhteen: kahville vessaan. Saa ainakin juoda sen kupposensa rauhassa. Tai no...


3. Vessassa käyminen

Kaikki on varmaan nähnyt sen somessa vuosia pyörineen "they will find you" -kuvan, jossa vessan oven alta työntyy zombiemaisella päättäväisyydellä pienet sormet. Joo, ni se.


4. Nukkuminen

No tämä on selvä. Itse olen nukkunut viimeksi joskus 90-luvulla. Ja vaikka lapset nukkuisivat, tai eivät edes olisi kotona, oma nukkumiskykyni on kadotettu vauvavuosina.


5. Kaikki makuuhuoneeseen liittyvät asiat noin yleensäkin

Jos aikoinaan kesto oli hyve, nykyään nopeus on valttia. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.


Lue myös:
Näitä seitsemää (7) asiaa stressaamalla sinustakin voi tulla hyvä vanhempi!
Asioita, joista ei saa yksinään postausta, mutta jotka haluan kertoa teille silti
Asioita, joista en ilahtunut vielä lapsettomana
Like a pro – 8 vinkkiä vanhemmuuteen

4 kommenttia

Jotain ihmeellistä taikaa siinä Ruisrockissa on. Miten voi olla mahdollista, että juuri ne kolme päivää aurinko paistoi ja oli ken...


Jotain ihmeellistä taikaa siinä Ruisrockissa on. Miten voi olla mahdollista, että juuri ne kolme päivää aurinko paistoi ja oli kenties tähänastisen juuri ja juuri kesäksi laskettavan kesän lämpimimmät päivät? Viime kesänä sama juttu – ehkä joka kesänä.

Mulla oli nuorisolaiskielellä ns. käty viikonlopun ajan ja tänne majoittui kaverit Ruisrockin ajaksi. Kaikki sängyt sohvia myöten oli varattu pienelle festariposselle. Ja se oli kuulkaa ihanaa.

Yhdessä mennään ja tullaan, herätään ja mennään nukkumaan, tehdään aamupalaa ja laittaudutaan seuraavaan päivään.

Uskaltaisin väittää lauantain olevan aina kolmipäiväisestä Ruisrockista paras päivä. Perjantaina uutuuden huumassa toki myös naurattaa, mutta lauantai... ai että. Se eilisen päivän ja uuden päivän sekoittama tunnelma, hiukan väsynyt huumori, mutta sitäkin sinnikkäämpi tahto bailata. Se on ainutlaatuista.

Lauantain aamupalapöydässä, heti siinä jo puoliltapäivin, kun kaikki ovat kaivautuneet koloistaan, puretaan edellisen illan tapahtumat. Uupunut, mutta hyvinkin humoristinen jengi keräilee hiljalleen itsensä ja kohta ollaan valmiina toiseen päivään. Jutut vaihtelevat hyvin syvistäkin vesistä keveämpiin, mutta pääosan ajasta täyttää nauru.


Vanhoja tuttuja, uusia kavereita, aurinkoisia ihmisiä. Kaikkien yhteinen hyvä tunnelma, halu pitää hauskaa. Ihaninta on seura, jossa jokainen saa olla sellainen kuin on. Ja uudet ystävät, joiden kanssa tuntuu, että oltaisiin tunnettu aina.

Ja sitten se musiikki. Joukkohurmos, tuhannet tanssivat ihmiset, yhteen ääneen laulavat massat. Täydellistä.

Jos ei Antti Tuiskun ja Alman lauantaisia keikkoja lasketa, itse taisin bailata koviten sunnuntai-iltana Lihamyrskyn keikalla. Ei kuulkaa paljon kaksi päivää alla tuntunut, vaikka vain limpparin voimalla painoi hommia lähes eturivissä.

Maanantaina jäljellä olikin vain muutoin festareiden jälkeinen tyhjyys, mutta sentään ilman dagen eftereitä!

Vahva suositukseni onkin, että sunnuntaina ei kannata enää bailata, muuta kuin selvinpäin, sillä täten onnellisesti missaa koko krapulan!


Kiitos Ruisrock, kiitos ihana seura ja yöpyjät Minni, Dorit, Viena ja Hanne, sekä tietty myös Joonas ja Jirka!

Odotellaan vielä pari päivää, niin kenties saan itsestäni ulos jotain yhteneväisiä lauseita. Huh, kyl tää tästä.

Ja hei! Rakkaat terkut kaikille moikkaamaan tulleille seuraajille! Oli ihana törmätä! Pus!

Katsoin pientä tytärtäni päiväkodin kevätjuhlassa. Laulu esitettiin tiiviissä ryhmässä, jokainen omalla paikallaan. Kuopukseni kiipesi päivä...

Katsoin pientä tytärtäni päiväkodin kevätjuhlassa. Laulu esitettiin tiiviissä ryhmässä, jokainen omalla paikallaan. Kuopukseni kiipesi päiväkodin opettajan syliin. Tottuneen äidillisin ottein nuori opettaja asetteli tyttäreni syliinsä ja alkoi yhteiseen lauluun.

Esityksen jälkeen tyttäreni hipsi silmät täynnä iloa ja ylpeyttä pois esiintymislavalta. Vilkutin kaukaa ja iloitsin sieltä yhdessä. Väkipaljouden takaa näytin käsilläni sylini olevan auki, jos tytär haluaisin tulla luokseni. Tytär hymyili ja kipitti oman ryhmänsä luo. Istui päiväkodin toisen hoitajan syliin ja sai kannustavan halauksen.

Lapsemme olivat lomalla kesäkuun kolmannen viikon. Kun he palasivat päiväkotiin, mieheni kertoi hoitajan kasvojen loistaneen, kun hän näki päiväkodin portilta lapsemme. Kuin ikävöiden tervehti heitä ja halasi.

Esikoinen on vähän ujo. Ainakin ihan uusissa tilanteissa. Neuvolassa huomioitiin asia. Kerroin huomiosta esikoisen opettajalle. Että ovatko panneet siellä merkille ja mitä mieltä.

Vanhemmat huolehtivat aina. Onko minun lapsellani kaikki varmasti hyvin? Kaikki edellytykset pärjäämiseen? Onko ujoudessa jotain vikaa muka, mietin, kun piti oikein mainita neuvolassa, mutta en sanonut ääneen.

Päiväkodin opettaja kuunteli hiljaa ja kertoi sitten itse olleensa ja olevansa edelleen tosi ujo. "Ei siinä ole mitään huonompaa", sanoi. "Me ymmärrämme täällä kyllä", jatkoi.

Purskahdin itkuun. Hyväksyvä, lohtua tuova lause. Ymmärrystä täynnä oleva, tahattoman kiltti kommentti. Enää en ollut huolissani. Ainakin päiväkodissa esikoinen pärjäisi.

Mitä yritän sanoa on, että en tiedä mitään tärkeämpää, kuin voida tuntea luovuttavansa lapsensa joka päivä sellaiseen syliin, jonka tietää välittävän minun maailman tärkeimmästäni lähes yhtä paljon kuin minä itse. Se on arvokkainta, mitä meille vanhemmille voi antaa.

Rakkaat päiväkotien hoitajat. Tiedän, että teillä on kädet täynnä ja ettekä riitä joka paikkaan ihan joka hetki. Mutta se, että katsotte minun lastani kuin minä katson ja tunnette sydämessänne saman ilon ja murheen kuin lapseni, on kaikki mitä voin toivoa. Te vietätte minun lapseni kanssa kolmasosan päivästä. Se on aika iso osa minun lapseni lapsuudesta.

Kiitos, kun teette sen tuollaisella lämmöllä.

Ps. Ne antamani suklaalevyt kevätjuhlassa olivat aivan liian vähän. Ansaitsisitte enemmän.

Olette arvokkaita, tiedättehän. Sekä lapsillemme, että meille vanhemmille.

5 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki