Tietoa mainostajalle ›

Lapsen saaminen ei ole loppu millekään

12.12.2017

Usein jutellessani lapsettomien ystävieni kanssa, jotka harkitsevat perheen perustamista, keskustelussa nousee aina samat pohdinnat esille. ...

Usein jutellessani lapsettomien ystävieni kanssa, jotka harkitsevat perheen perustamista, keskustelussa nousee aina samat pohdinnat esille. Täysin samanlaisia huolia ja kysymyksiä, joita itsekin pohdin samassa elämäntilanteessa. Milloin on oikea aika? Menettääkö kaiken vapauden? Voiko enää tehdä mitään? Pitääkö ura olla jo luotuna valmiiksi? Jaksanko, pystynkö?

Väestöliiton Perhebarometrin vasta teettämän kyselyn mukaan lastenhankintaan liittyy paljon myös kielteisiä mielikuvia. Itsenäisyys menetetään täysin ja kohta elämä on pelkkää ankeaa valvomista, ärtyisyyttä ja lasten kuskaamista harrastuksiin.


Ennen omia lapsia tuskailin aina sukulaisteni lapsia hoitaessa, miten ihmeessä voisin koskaan hankkia omia, jos muiden lasten lyhyenkin hoitamisen jälkeen olen aivan puhki. Miten ikinä jaksaisin yövalvomisia, arvokkaan riippumattomuuteni menetystä, vaipanvaihtoja ja sellaista yleistä hässäkkää, mitä väistämättä syntyy, kun lapsia on talossa.

Aivan kuten Perhebarometrin haastatteluun vastanneiden kanssa ilmeni, minäkin odotin oikeaa hetkeä. Pohdin työkuvioita ja yritin paikantaa suotuisinta elämäntilannetta. Tehdessämme päätöksen lapsen yrittämisestä, ajattelin pedin olevan nyt valmiiksi pedattu. Kaikki on valmista, nyt on se hetki.

Vaan tiedättekö mitä?

Elämä ei ole, eikä sen tarvitse olla mietitty ennen perheen perustamista.

Tämä on sellainen ahaa-elämys ollut itselleni – näin jälkikäteen tietysti –, minkä toivoisin kaikkien lasta harkitsevien tietävän. Lapsen saannin jälkeen väistämättä asiat muuttuvat, paljonkin, mutta mikään sinetti se ei ole millekään. Kaiken ei tarvitse olla loppuelämää varten valmiina, vaikka vanhemmaksi tulisikin.

Tietynlainen valmius toki kannattaa olla lasten hoitamiseen ja perheellisenä pärjäämiseen, mutta koko elämä ei tarvitse olla käsikirjoitettu. Tiedän kymmeniä ihmisiä, jotka ovat vaihtaneet alaa, perustaneet yrityksen, saaneet uskomattoman ylennyksen ja alkaneet luoda uraa vasta lasten saamisen jälkeen. Rakentavat taloja, muuttavat maailmalle, löytävät lempiharrastuksensa, matkustelevat ja jotkut löytävät kuulkaa elämänsä rakkaudenkin vasta vanhemmaksi tultuaan!

Minä olen alkanut tehdä itselleni oikeasti rakkaita asioita vasta äidiksi tulemiseni jälkeen. Tätä blogiakaan ei olisi koskaan syntynyt, ellei ensin olisi syntynyt jotain muuta. Vauvaa.

Sama töiden kohdalla. Ennen tein töitä saadakseni vain rahaa siihen ns. oikeaan elämiseen. Nyt teen töitä, koska se on osa minun elämääni ja nautin siitä. Ei ole erikseen työelämää ja toista, jotain parempaa elämää – on vain elämää, jossa työ on mieluisa osa sitä. Se, minkä luulin olevan nyt valmiiksi pedattu oli vasta alkua tälle kaikelle.

Totta kai vanhemmuus sitoo ja muuttaa elämää. Enää ei voi mennä aivan miten haluaa ja yhtäkkiä omalla vastuulla on muitakin kuin itsensä. Silti asiat järjestyvät, ja harvoin perheellisyys on este lopulta millekään.

Ja mitä siihen aikaisemmin mainittuun lasten aiheuttamaan hässäkkään tulee: kaikkeen tottuu. Ihan oikeasti. Omiensa aiheuttamaan varsinkin.

Että mikäli nyt olet lapseton, joka ärsyyntyy ylitsepääsemättömästi riehuvista lapsista, itkevistä lapsista, sotkevista lapsista, huonoista yöunista ja eritteistä, en voi sanoa, ettet vanhempana enää ärsyyntyisi – sellaista ihmettä on turha odotella –, mutta totut kyllä. Alat sietää. Ei vanhemmatkaan varsinaisesti kauheasti nauti moisista jutuista, mutta ei ne niin kamalia asioita ole, kuin miltä ne ehkä ennakkoon tuntui.

Lapsia ei missään nimessä tarvitse kaikkien haluta tai hankkia, enkä yritä yllyttää ketään tekemään mitään, jollei se omalta tunnu. En myöskään väitä, että vasta lapsen saatuaan on jotenkin kokonaisempi, viisaampi tai yhtään mitään siihen viittaavaa. Ei, en ollenkaan.

Haluan vain tarjota niiden kauhumielikuvien ja pelkojen vaihtoehdoksi tämän, oman kokemukseni, jossa ovet ovat vasta alkaneet avautua lasten saamisen jälkeen.

Se ei ole loppu millekään.

Elämä on kivaa lasten saamisen jälkeenkin.

Ja tämän kerron aina myös ystävilleni.

You Might Also Like

11 kommenttia

  1. Naulan kantaan! Pohdin pitkään (lue todella pitkään) noita alussa esittämiäsi kysymyksiä. Olin ihan varma, että lapsen yrittäminen/hankkiminen pilaa kaiken, siis aivan kaiken. Mutta eihän se sitten onneksi ihan niin mennytkään. Toki enää ei pysty tulemaan ja menemään niin kuin silloin joskus, mutta toisaalta lapsen myötä on tullut paljon uusia kivoja juttuja, joita ei olisi muuten tullut koskaan kokeneeksi. Sen jatkuvan melun kanssa en ole edelleenkään ihan sinut, mutta väittäisin, että pinnani on pidentynyt huomattavasti näiden lapsivuosien aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, joo se melu... huoh. Mutta paremmin siedän nyt omieni melua (pakko vaan tottua), kuin aikanaan sukulaisteni lasten! :D

      Mäkin olen saanut paljon myös uutta elämääni lasten myötä. Ihan arkisista asioista lähtien, puhumattakaan siitä kaikesta rakkaudesta, joita lapsiaan kohtaan tuntee. Ja vaikka just joulukin! Olen aina ollut jouluihminen, mutta kyllä omat lapset siihen toi taas ihan uudenlaisen riemun.

      Poista
  2. Mun yksi kaveri kysyi multa kerran (40 vuotta lähestyessään) että pitäiskö hänen ja miehensä ehdottomasti yrittää tehdä lapsi - jääkö hän lapsettomana jostain tärkeästä elämässä paitsi. Minun vastaukseni oli, että ei kannata yrittää tehdä lasta ihan vaan tietääkseen jääkö jostain paitsi. Lapsettomana ei tiedä mistä jää paitsi, joten voi viettää aivan täyttä elämää lapsettomanakin.

    Mä en ennen lapsen saamista niinkään miettinyt mitään melun ja sotkun sietoa, vaan enempi filosofista puolta: olenko lapsen syntymän jälkeen enää sama vanha minä vai olenko joku muu, koska olen aina lisäksi myös jonkun äiti. Tämä aiheutti paljonkin huolta ja kriisiä ja varmaan myös osavaikutti synnytyksen jälkeisen masennuksen puhkeamiseen. Mutta kohta 21 vuoden äitiyskokemuksella voin sanoa (jos joku muu piehtaroi samanlaisessa eksistentiaalisessa kriisissä), että no worries. Minä olen edelleen minä vaikka kuinka olisin jonkun äiti siinä sivussa.

    VastaaPoista
  3. Hyvä kirjoitus ja niin paikkaansa pitävä! Itse myös ihmettelin "rankan" viihdyttämis- ja kaitsemis viikonlopun jälkeen, miten serkkuni jaksaa sitä samaa "rumbaa" päivästä toiseen lastensa kanssa, kun minä olin ihan puhki jo muutaman päivän jälkeen heitä vahtiessani. Mutta olen todennut nyt reilun vuoden ikäisen poikani kohdalla - kaikkeen tottuu. <3 Sitten kun ne yövalvomiset, vaipanvaihdot, tyynyttelyt ovat jokapäiväistä. Ei niitä ajattele samalla lailla kun toisten lasten ajoittaisesta hoitamisesta.

    Raskauden aikana ja vähän sen jälkeenkin - ehkä jopa edelleenkin aina välillä mietin mielessäni ja koetan tajuta, etten voi enää mennä niin kuin ennen tahdon, impulsiivisesti. Lähteä ulos juhlimaan kun siltä tuntuu tai jäädä kaupungille shoppailemaan - itselleni vaatteita. En välttämättä koe että ne ovat jotain minulta pois tai jään jostain paitsi. Elämäntilanteet muuttuvat - olit sitten työtön, omaishoitaja, pitkäaikaissairas jne.. Kuten pienen vauvan elämässä on vaiheita, on myös ihmisen elämässä vaiheita, ne ovat vain vähän suuremmassa mittakaavassa.

    VastaaPoista
  4. aika mieletöntä, että kirjoitit tämän. siis samana päivän kuin hesari tämän https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005486892.html
    voisitko alkaa valistaa nuoria aikuisiakin tällä ilosanomalla, niin ei tarvittais vastenmielistä synnytystalkoopuhetta :)

    VastaaPoista
  5. Olen ainoa lapsi, vanhempani saivat minut noin 40 kymppisinä. Muistan miltä tuntui teini- ikäisenä kun minulta kysyttin isästäni onko tuo sinun ukki? Mulle oli siis aina selvää että jos lapsia tulee niin ne tulee olla tehtynä ennen 30 ikävuotta tai sitten ei ollenkaan. Oma isäni kuoli 71 vuotiaana 4 vuotta sitten; istuin hauaustoimistossa hoitamassa asioita lasten kanssa koska en ollut nuorimman lapsen jälkeen ehtinyt edes palata töihin.

    Monesti kun mietitään sitä että mitä minä saan, ehdinkö elää ja kokea ja kyllä se on ok sitten 45 pyöräyttää eka skidi; minun persoonallisuus, minun nautinto, minun reissut. Miettisin myös mitä se tarkoittaa sille lapselle tulevaisuudessa. Minä mietin aika usein että joku päivä lapseni joutuvat (ehkä) järjestämään hautajaiseni ja kohtaamaan kuolemani. Kuinka vanha sinä olet kun lapsesi ovat 18? Minä olen 47 kun viimeinen on täysi- ikäinen. Toivottavasti saan elää niin kauan että näen lapsenlapseni (jos niitä tulee).

    Mrs G

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotkut tekee lapsia ja jotkut saa lapsia. Ja jotkut saavat vasta silloin nelikymppisenä, kun ovat yli kymmenen vuotta lasta halunneet.

      Eipä ole koskaan tullut mieleenkään, että joku voisi minusta ajatella noin kuin sinä, kun liikun tuolla 40-vuotiaana vuoden ikäisen lapseni kanssa!

      Poista
    2. Luulen, että aika on eri kaiken kaikkiaan siitä, kun me olimme lapsia. Meidän äiti sai ensimmäisensä vähän päälle parikymppisenä, minä kolmikymppisenä. Elinajanodotekin on jo kasvanut sitten meidän vanhempiemme. Minun isäni kuoli 62-vuotiaana, näkemättä minun lapsiani ollenkaan. Se ei liittynyt vanhuuteen, vaan sairauteen. Ei mikään ole ennalta-arvattavissa, vaikka kuinka haluaisi aikatauluttaa tiettyjen toiveiden mukaan. Vaikkapa tuo lapsen saaminen jo. Ei niitä aina saa, vaikka kuinka haluaisi. <3

      Poista
  6. Mielenkiintoinen postaus ja kommentit myös! Mulla rakkaus mieheeni ratkaisi tämän "kriisin". Tuli halu saada yhteisiä lapsia. Ja tuntui kolmikybäisenä, paljon reissanneena, monenlaista työtä tehneenä, suhdesotkuja säätäneenä ja opiskelijarientoa jo tarpeeksi eläneenä siltä, että on aika siirtyä elämässä eteenpäin.

    Eipä se vanhemmuus sinällään ihmistä muuta, minusta se ainoastaan laajentaa tunneskaalaa entisestään. Ja molemmista päistä, valitettavasti. Todella iso merkitys on sillä, millaisista lähtökohdista itse on, kuinka tasapainoisen lähdön on saanut elämälleen. Itse olen aika paljon tuntenut syyllisyyttä ja tuskaa siitä, että kasvattamisesta on tutkimusta ja tietoa niin älyttömästi nykyään ja silti tuntuu, että sellaiset yleiset raamit kasvattamiseen on aika hukassa... Hankala selittää, mutta kun ei ole taustalla kaikista tasapainoisin lapsuus, on joutunu paljon tekemään töitä, että on itse päässyt balanssiin ja siinä samalla on täytynyt kasvattaa omaa jälkikasvua. Paskaisen tuskaisia riittämättömyyden tunteita on joutunu kokemaan ja usein. Jos nämä fiilikset ja tuskat olisin osannut ennustaa, en ehkä vielä kolmikymppisenä olisi uskaltanut lisääntymään. Varmaan sinne terapiaan olisin ensin suorinut 😄. Mutta silloin ois voinut jäädä nämä upeat lapset myös näkemättä. Oman keskeneräisyyden myöntäminen vaatii aika paljon. Ja sitähän sitä ollaan aina joka tapauksessa. Lapsilla tai ilman.

    VastaaPoista
  7. Ja kun sukelsi vähän diipiksi tuo mun edellinen kommentti, niin siis tää perusarki ei kyllä musta ainakaan huonommaksi ole lasten myötä mennyt. Tai itse asiassa me ainakin tykätään siitä lisätouhusta, joka lasten myötä tulee. Ihan samanlain ollaan eletty meidän näköistä elämää usean pienen lapsen kanssa: hiihdetty tunturissa, lasketeltu, purjehdittu, tehty pyöräretkiä, asuttu ulkomailla, oltu jopa aktiivisia karavaanareita 😅, rakennettu pari taloa jne. Vaatiihan tämä kaikki luovuutta enemmän, mutta lasten myötä kaikkeen tulee sellainen lisäriemu, josta joku edellä jo taisi mainita; riemu siitä touhusta ja tekemisestä tuplaantuu itselläkin, kun sitä iloa voi tarjota omille lapsilleen. Helppoa ei todella ole aina ollut, eikä varmasti tule olemaankaan, mutta miksi pitäisi ollakaan. Helppo elämä ei ole synonyymi onnelliselle elämälle.

    VastaaPoista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki