Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kaupallinen yhteistyö: Plan International & Suomen Blogimedia . Maaliskuussa pääsin elämäni matkalle Ugandaan. Tiukka kolmen täyde...

Kaupallinen yhteistyö: Plan International & Suomen Blogimedia.

Maaliskuussa pääsin elämäni matkalle Ugandaan. Tiukka kolmen täyden perilläolopäivän rutistus oli työtä aamusarastuksesta iltahämärään. Enkä vaihtaisi mitään pois.

Ennen matkaamme aloitimme Suomessa keräyksen, jossa keräsimme varoja koulukirjoihin Kamuliin. Iloiseksi yllätykseksemme todella moni teistä minun, Hannen ja Sadun lukijoista lähti innolla mukaan ja me saimme kerättyä varoja yli 2000 euroa.

Se tarkoitti käytännössä sitä, että saimme ostettua 1000 koulukirjaa, noin 400 vihkoa ja kynää, sekä värikyniä, kumeja ja terottimia, ja lisäksi vielä bonuksena koululle ihka ensimmäiset hyppynarut ja jalkapallot.

Osa kuvista (ne skarpeimmat ja ihanimmat, kuten yllä): Mikko Toivonen, Plan International Suomi // Käsittelyt: meitsi.

Heti Kampalaan päästyämme aloitimme palaverilla Planin Ugandan työntekijöiden kanssa. Alunperin matkamme piti olla yksinomaan tutustumismatka Planin työhön, jotta osaamme kertoa, mitä oikeasti, käytännössä, vaikkapa kummien rahoittama työ paikan päällä on, mutta halusimme tehdä sen lisäksi vähän muutakin.

Suomen päässä palaveeratessamme meille nousi halu tehdä jokin konkreettinen juttu vierailumme aikana. Plan selvitteli, minkälaista jeesiä vierailemassamme koulussa tarvitaan ja saimme heti kirkkaan vastauksen Planin Ugandan työntekijöiltä: Koulukirjoja!

Koulussa ei ole ollut vielä yhtäkään omaa kirjaa ja opettajatkin olivat lainanneet muualta opetuksensa tueksi kirjoja.


Saavuttuamme maanantai-iltana Kampalaan, tapasimme heti Planin paikallistyöntekijöitä ja palaveerasimme seuraavien päivien kulusta. Kerroimme, että olemme saaneet kerättyä pari tonnia Suomesta rahaa, jolloin Planin Jessica silmät kirkastuen totesi päättäväisesti "we should spend it all".

Olimme asiasta absoluuttisen samaa mieltä ja jo samana iltana otimme yhteyttä koulukirjakustantamon omistajaan, joka keräsi meille heti kymmeniä laatikollisia oppikirjoja valittavaksi sekä esikoulun, että alakoulun tarpeisiin.

Yhdeltätoista illalla Planin Jessica ja Lucky, Planin Sponsorship & Program Assistant, olivat valinneet tuhat kirjaa, meidän assaroidessa lähinnä kirjojen siirtelyssä ja järjestelyssä. Kannoimme porukalla laatikot valmiiksi autoihin, jotka starttasivat heti seuraavana aamuna seitsemältä.


Kampalasta Kamulin maaseudulle kohdekouluumme matkaa oli nelisen tuntia, minkä aikana ylitimme mm. Niilin alkulähteen. Päivät koostuivat pitkälti pitkien välimatkojen vuoksi autossa istumisesta. Auton ikkunasta saimme aina pikakatsauksia Ugandasta.

Ajellessamme pitkin Kampalaa ja Kamulia näimme kaupunkien hullun ruuhkaiset tiet, täyteen pakatut pakut, värikkäät talot, maaseudun punahiekkaiset, pöllyävät ja muhkuraiset hiekkatiet (kutsutaan Luckun mukaan myös afrikkalaiseksi hieronnaksi), tuhansia itsetehdyistä tiileistä rakennettuja taloja ja lie'asta kiinni olevat pihan eläimet. Puhumattakaan luonnon vehreydestä ja kauneudesta.

Ajomatkat meni kuin siivillä, kun takapenkin muijat olivat nenä kiinni ikkunassa kaiken uuden äärellä.

Yksi ikimuistettava kokemus oli, kun pysähdyimme hiekkatien varteen lounastauolle keskelle ei mitään ja söimme lounaat pinkin lava-automme lavalla. Palmumuiden katveessa, tuulen suhinassa. Takana oli pari päivää intensiivistä olemista ja tärkeitä kohtaamisia, ja se lounas, juuri siinä hetkessä, juuri siellä, on jäänyt vahvana mieleen. Sitä ajatellessa tulee valtava ikävä ja kaipuu takaisin Kamuliin.


Ensimmäisenä aamuna kävimme ostamassa porukalla vihkot ja muut tarpeet, mitkä toimitimme koululle. Samalla ostimme omilla varoillamme kummiperheillemme perustarpeita aina jauhoista hygienaiatarvikkeisiin. Kaikissa ostoksissa meitä ohjeisti Planin paikallistyöntekijät, jotta ostokset ovat kaikin puolin tilanteeseen sopivia.

Päästyämme koululle saimme nähdä ja kokea itse, miten Plan tekee työtään ihan käytännön tasolla. Eron huomasi varsinkin Kamulin maaseudun koulussa, jossa Plan on vaikuttanut vasta vuoden, verrattuna Kamulin ytimessä sijaitsevaan kouluun, jossa Plan on ehtinyt jo tehdä työtä neljä vuotta.

Katso matkastamme ja koulutarvikekeräyksestämme tehty video:



Tiedotus- ja koulutustyön lisäksi asioihin vaikutetaan ihan käytännön tasolla. Esimerkiksi keskustan koulussa oli juuri valmistunut tuliterät vessat, joissa tyttöjen on hyvä ja turvallista vaihtaa kuukautissuojiaan.

Systeemiä oltiin hiottu käytännön kannalta huomattavasti entistä suotuisammaksi, mikä itsessään jo on iso apu tytöille. Jokainen kuukautiset kokenut tietää, että mieluummin sitä itsekin vaihtaa kuukautissuojansa ovellisessa vessassa, kuin missä sattuu muualla. Uusien vessojen myötä hygienia- ja yksityisyysasiat helpottuvat. Ihan jo se, että tytöille on omat vessat, auttaa tyttöjä. Vessoihin oli tehty myös invavessa, jollaista ei ennen ollut ollenkaan.


Kuukautiset ylipäätään on asia, mikä usein saattaa lopettaa koko tytön koulutaipaleen. Joskus tytöt ei edes tiedä, mitkä kuukautiset ovat ja saattavat säikähtää niitä. Kaikki sellainen saa tytön helposti jättämään koulutaipaleensa kesken.

Tytöt itse kertoivat, että he usein pelkäävät, että muut kiusaavat heitä, jos vaikkapa ohivuotoja tulee ja muut huomaavat sen. Siksi myös kuukautissuojien puute vaikeuttaa tyttöjen oloja.

Koulutuksen myötä tabu kuukautisista on saatu pois. Kouluun oli kehitetty myös kuukautissuojatyöpaja, Health Club, jossa nuoret valmistavat itse kestosuojia.

Yksi hienoimmista ja hyvin edistyksellisistä jutuista Kamulin keskustan koulussa oli, että kuukautissuojatyöpajassa oli myös vapaaehtoisina poikia. Se, jos mikä vähentää tabuja kuukautisia kohtaan!


Health Clubin opettaja myös kertoi, että joskus aiemmin kouluissa jaettiin kyllä kertakäyttöisiä kuukautissuojia, mutta kuukautistista ei muutoin puhuttu nuorille tai nuoria ei opetettu kuukautissuojien käytössä. Kävikin niin, että osa tytöistä oli käyttänyt samaa kertakäyttösuojaa vaihtamatta sitä ollenkaan, eikä minun liene tarpeellista kertoa kuinka siinä käy.

Kukaan ei ollut kertonut nuorille, miten kannattaisi toimia. Kotona ei usein puhuta tällaisista asioista ja siksi kokonaisvaltaista työtä tarvitaan. Koulu on merkittävässä asemassa lasten elämässä, eikä vain matematiikan tai äidinkielen opintojen vuoksi.


Muita konkreettisia juttuja, joita Plan kohteissa tekee, on kaikkea pulpettimien hommaamisesta koulutarvikkeisiin ja kouluasuihin. Kaivojen rakentamista maaseudulle, jossa välimatkat on pitkiä, sekä polkupyörien antamista perheille, jotta lapset pääsevät vikkelämmin ja turvallisemmin taittamaan pitkiäkin koulumatkoja.

Planin työntekijät myös todella vierailevat perheiden luona. Kaikki kummilastemme perheet, joissa mekin kävimme, olivat työntekijöille entuudestaan tuttuja.

Perheiden ja lasten tunteminen ja hyvät keskinäiset välit ovat avainasemassa, jos vaikka joskus alkaa näyttää siltä, että tyttö on jostain syystä lopettamassa koulua tai on ollut pitkään pois. Tällöin Planin paikallistyöntekijät piipahtavat lapset kotona ja selvittelevät tilannetta.

Joskus tyttöä ollaan saattamassa naimisiin tai tyttö on tullut raskaaksi. Planin työntekijöiden ja koulun avustuksella koitetaan selvittää, miten tyttö saataisi jatkamaan opintojaan ja auttaa häntä kaikin tavoin siinä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, koulun jatkaminen ja sen loppuun saattaminen on äärimmäisen tärkeää. Se vaikuttaa merkittävästi tyttöön itseensä, mutta myös hänen mahdollisiin tuleviin lapsiinsa. Koulutetut tytöt ovat itsenäisempiä, heillä on mahdollisuus vaikuttaa enemmän tulevaisuuteensa ja he pitävät myös omat lapsensa pidempään koulussa.


Plan myös kouluttaa oman henkilökuntansa lisäksi opettajia kaikkeen tyttöjen oikeuksia ajavan asian edistämiseen. Puhutaan varhaisista avioliitoista, ehkäisystä ja seksuaaliterveydestä, tyttöjen ja lasten oikeudesta koskemattomuuteen, väkivallattomasta opetuksesta ja kaikesta sellaisesta, mikä vaikuttaa tyttöjen epätasa-arvoiseen asemaan.

Huomionarvoista oli, kuinka eri kehitysvaheissa kaksi koulua tässäkin olivat. Sen lisäksi, että neljä vuotta Planin tukemassa koulussa oli jo pulpetit, kunnon vessat ja Health Clubit – kun maaseudun kouluissa istuttiin matoilla ja saatiin vasta ensimmäiset koulukirjat –, kaupungin koulun henkilökunta oli huomattavasti edistyksellisempää myös ihan kaikessa ajattelussaan tasa-arvoisuuden kannalta.

Tarvitaan sekä kouluksellista työtä että materia-apua.

Oli siis todella hyvä nähdä omin silmin näiden kahden koulun ero. Se havainnollisti hyvin konkreettisesti, miten asiat etenevät Planin tuella. Kolme vuotta eroa ja kaikki, ihan kaikki, oli jo silmin nähden kehittynyt.


Mitä tulee kummiuteen tai muuhun lahjoittamiseen ja siihen miten rahoja käytetään, Planin kulurakenne jakautuu siten, että 72 prosenttia menee ohjelmatyöhön ja 28 prosenttia muihin kuluihin.

Usein ihmetellään, mitä ne muut kulut sitten ovat. Ne ovat uusien tukijoiden hankkimiseen käytettyä rahaa, hallintoa ja tietoteknologiaa, sekä tietysti palkkaa Planin työntekijöille.

Minulta kysyttiin joskus, miksei hommaa voisi pyörittää vapaaehtoistyönä, mutta jokainen ymmärtänee, ettei tällaista, näin valtavaa panostusta vaativaa työtä kertakaikkiaan pyöritetä pelkällä vapaaehtoistoiminnalla, vaikka vapaaehtoisia toki mukana myös on. Silti pelkät satunnaiset panostukset siellä ja toiset täällä eivät riitä, vaan vaaditaan täyspäiväistä sitoutumista ja pitkäaikaisuutta.


Kellään ihmisellä, tai ainakaan näin suurella joukolla ihmisiä, mikä näin valtavan ja laajalti toimivan organisaation pyörittämiseen vaaditaan, ei ole mahdollisuutta sitoutua tekemään täysiä päiviä työtä ilmaiseksi, sillä heidän, kuten sinun ja minunkin, on saatava jostain elantonsa.

Vai tekisitkö sinä ensin palkkatöitä kahdeksan tuntia päivässä noin niin kuin elääksesi ja menisit sitten päivätyön päätteeksi jatkamaan vapaaehtoistyötä toiset kahdeksan tuntia?

Kun siis ajattelee kulurakennetta, 72 prosenttia on todella hyvä määrä, mikä menee suoraan ohjelmatyöhön. Silti Planilla on aikomus kasvattaa sitä vielä entisestään.

Joten jos kummius tai lahjoitus kiinnostaa, ei nyt ainakaan tarvitse pelätä, että lahjottaisit turhaan rahaa. Apu todella menee perille, asiat kehittyvät ja se on oikeasti merkittävä asia kummilapsille ja koko yhteisölle.

Kuva: Valeäiti.

Kummilapsi on yhteisölleen tärkeä ja oli mahtava huomata kouluissa, kuinka ilolla koko luokka kertoi kummilapsiudestaan tai ystävän kummilapsiudesta. Lapset tietävät, kuinka yhden kummius on hyväksi koko porukalle.

Oma kummilapseni oli sairastunut tuhkarokkoon, joten emme päässeet tapaamaan häntä kunnolla. Paranemaan päin olleen kummilapseni näimme pikaisesti kaukaa, mutta varsinaista kohtaamista ei tällä kertaa tapahtunut. Vilkuttelimme ja hymyilimme toisillemme etäältä, ja kaukaisesta kohtaamisesta huolimatta jäi ihan hyvä mieli. Toivottavasti myös kummilapselleni.

Pääsin kuitenkin mukaan Hannen ja Satun perheiden vierailulle, jotka olivat hyvin mielenkiintoisia kaikkine keskusteluinemme perheiden kanssa.

Kurkkaa Hannen kummiudesta ja kummilapsen perheen tapaamisesta ihana video:



Matkan aikana saimme jo useita viestejä, kuinka hieman varauksellisestikin suhtautuneet seuraajamme olivat innostuneet alkamaan kummiksi Ugandaan tai muihin maihin. Instagramissa meidän stoorejamme seuranneet laittelivat paljon viestejä, kuinka mielenkiintoista oli seurata matkaamme ja päästä virtuaalisesti mukaan reissuun.

Se tuntui, ja tuntuu, todella hyvältä. Matkallamme todella oli merkitystä.

Kooste reissustamme on löydettävissä Instagram-profiilini tarinoiden kohokohdista ja seuraajiemme lähettämiin kysymyksiin taas vastailimme Planin Instagram-stoorissa. Nekin löytyvät vielä Planin tililtä!

Ugandan osuudesta puuttuu vielä 37 kummia! Mites jos hoidettaisiin tämä nyt yhdessä kuntoon?

Vastaavaa muutosta on mahdollista tehdä muuallakin kummien tuella, joten mikä tahansa muukin maa on aivan yhtä tärkeä!

Mikäli kummiuteen sitoutuminen vielä mietityttää, kertalahjoituskin on arvokasta ja hyvä tapa tukea pienellä panostuksella!

Täältä löydät KAIKKI meidän kolmen aiheesta kirjoittamamme jutut!

Lue myös:
Tyttöjen oikeuksia tukevan ajattelutavan edistäminen on hidasta, mutta tuottaa tuloksia
Hyvää tasa-arvon päivään – ja ensitunnelmat Ugandasta
Tyttöjen oikeuksien tukija
Kummius ja ensimmäiset terveiset Ugandaan
Matka Ugandaan
Neljä yötä matkaan


Googlaamalla "nykyajan isovanhemmat", löytyy roppakaupalla purnausta omista vanhemmista, eli lasten isovanhemmista. Ei olla last...

Googlaamalla "nykyajan isovanhemmat", löytyy roppakaupalla purnausta omista vanhemmista, eli lasten isovanhemmista.

Ei olla lastenlasten kanssa, ei auteta tuoreita vanhempia, ollaan liian itsekeskeisiä, tai sitten vastaavasti puututaan liikaa, eikä anneta elää omaa elämää.

Lisäksi isovanhemmuussuhteita taakoittaa muut, henkiset ongelmat ja käsittelemättömät asiat, sekä tietysti mielenterveysasiat ja sukupolvelleen ominaisesti päihdeongelmat.

Olen pohtinut aika paljonkin, mistä tämä sukupolvien välinen kuilu johtuu. Miksi ollaan tyytymättömiä omiin vanhempiimme ja mistä tulehtuneet välit voisivat johtua?

Kai aina ollaan vähän nahisteltu omien vanhempien kanssa, mutta ennen vaietuksi tulleet välit ovat nykyään asioita, joista ei enää haluttaisi vaieta. Mieluummin haluttaisiin selvittää välit ja jollei se onnistu, mietitään olisiko aika luovuttaa? Kannattaako jatkaa mitään ihmissuhdetta, jos se on vain pään hakkamista seinään?

Sukupolveamme sanotaan terapiasukupolveksi. Ongelmia ei enää hävetä kuten ennen vanhaan, vaan ne halutaan hoitaa kuntoon. Suurempi juttu on se, ettei asiaa edes yritetä hoitaa, kuin se että siihen tartutaan, vaikka se tarkoittaisikin ammattiapua. Nykyään joka toinen on käynyt elämänsä aikana terapiassa – mikä ei kuulkaa ole ollenkaan huono juttu.

Mutta sehän me terapiasukupolvi jo tiedettiinkin.

Siinä missä sota-ajan vanhemmat ovat sairastuttaneet omat lapsensa, heidän jälkeinen sukupolvi on sairastuttanut meidät. Vaikka oire voi muuttaa muotoaan, ja usein muutaakin, se periytyy tavalla tai toisella. Sellaista me emme taas halua jatkaa enää omiin lapsiimme.

Katsomme herkemmin peiliin ja tutkailemme itseämme ja käytöstämme. Emme lakaise maton alle, vaan pyrimme kehittymään.

Tämä siis reippaana yleistyksenä kun katsotaan suurta joukkoa ja kokonaisia sukupolvia. Eihän tämäkään kaikkiin päde, kuten ei edellä mainitut asiat isovanhemmistakaan.

Kuten aiemmassa isovanhemmuutta koskevassa postauksessanikin kirjoitin, joskus voi olla aika laittaa stoppi asialle, jos kaikki kanssakäyminen kiertää kehää, eikä joku osapuolista ole valmis käsittelemään yhtään asiaa. Ja niin ilmeisen moni on jo tehnyt.

Sanotaan siis, että meidän sukupolvemme haluaa katkaista sukupolvelta toiselle periytyvän kierteen. Hoidamme itseämme, ihan jo itsemme vuoksi, mutta myös koska joskushan kierteen on loputtava. Haitalliset käyttäytymismallit katkaistava ja pyrittävä vierittämistä enää seuraavalle polvelle.

Voisiko siis tyytymättömyden osasyynä olla, että kun sukupolvemme näkee itsemme hoitamisessa ja omien demoniensa selättämiseen vaivaa, emme jaksa enää a) ottaa vastaan muiden, varsinkaan vanhempiemme paskaa ja b) ymmärtää, miksei edellisetkin sukupolvet voisivat tehdä sitä?

Noh, tämä on vain yksi spekulaatioista ja oikeasti syitä etääntymiseen on monia.

Mutta ei meidänkään sukupolvi täydellinen ole. Myös isovanhemmat kokevat tulleensa epäarvostetuksi. Pidetään vain lastenlikkoina ja vain tarvittaessa hätiin kutsuttavina piikoina. Sekin on tietysti harmi, ja aivan kuten muissakin ihmissuhteissa molemminpuolinen arvostus on tärkeää. Suuntaan ja toiseen.

PALJON lisää näkemyksiä isovanhemmuusaiheesta viikon podcast-jaksossani. Siellä koitetaan keskustalla ja ymmärtää molemminpuolisesti, mikä mättää suhteissa sukupolvemme vanhempiin ja lasten isovanhempiin.

Maiju ja Jukka kertoo myös omista hyvistä suhteistaan lasten isovanhempiin, että ei me vain negistellä!

Varoitus: Lopussa vielä minun monologini edesmenneelle isälleni. Mulla homma vähän hajoaa, mutta sellaista tämä elämä on!



Lue myös:
Vahvat äidit, mahtavat muijat
Vanhemmuuskin on ihmissuhde


Edellisessä postauksessa tulikin "vähän" kitistyä tästä loppumattomasta oravanpyörästä, jossa aina jonkun (koti)työn tehtyä odott...

Edellisessä postauksessa tulikin "vähän" kitistyä tästä loppumattomasta oravanpyörästä, jossa aina jonkun (koti)työn tehtyä odottaa toinen työ tekemistään.

Jenny Lehtinen nosti aikoinaan tapetille ns. metatyöt, jotka ovat sellaisia arjessa koko ajan tehtäviä hommia, mutta joita välttämättä toinen osapuolista ei edes huomaa, jos ei itse niitä tee.

On pihahommia, kaverisynttäreitä, pyykkejä, harrastuksiin viemisiä, tiskejä ja vessanpesuja. Loputtomasti hommaa, joiden hoitamista kukaan ei huomaa – paitsi tietysti sitten, jos ne on tekemättä.

Ei tule varmastikaan enää yllätyksenä, että en kamalasti pidä noista arkea pyörittävistä askareista.

Mutta miten meillä sitten hoidetaan kaikki? Meneekö hommat, kuten yleisesti on ajateltu metatöistä puhuttaessa, että minäkin naisena hoidan ja organisoin kaiken?

Kuka huolehtii, että kaverisynttäreistä on merkintä kalenterissa ja lahja ostettu, entä kuka pakkaa lasten tavarat lomamatkalle?

Näitä selviteltiin Lariolan Jukan ja Asikaisen Maijun kanssa, eikä repeämisiltä taas vältytty.


Jaksossa meidän oma metatyölista, josta selviää, kuinka meidän kolmen perheessä hommat jakautuvat. Läpi käydään synttärit, sivoamiset, lomamatkat, kodinkomneiden huollot, jouluvalmistelut, muutot, harrastukset, kaverisynttärit, kauppakäynnit, autohuollot, pihatyöt ja pyörien huollot.

Lisäksi Jukka mm. kertoo vaimostaan, joka on "ihan fiksu", mutta silti Jukka hoitaa ns. rikkoutuneet atk-hommat. Maiju jakaa taas legendaarisia tarinoitaan miehestään Hipistä, jonka kanssa heillä on vähän eri käsityksiä asioiden hoidosta.

Ja minä tilitän tietysti tilitän lisää pakkopullista ja kaikesta.

Miten teillä jakaantuu kaikki metatyöt ja muut paskahommat?


Lue myös:
Joskus tämä vähän ns. vituttaa
Ärsyttävä valittajamuija

Täältä löydät kaikki podcastissa käsitellyt aiheet.

4 kommenttia

Olen juuri nyt, juuri tällä istumalla ihan helvetin loppu. Sain eilen itsestän sellaista irti, että siivosin valtavat, koko kevään kerääntyn...

Olen juuri nyt, juuri tällä istumalla ihan helvetin loppu. Sain eilen itsestän sellaista irti, että siivosin valtavat, koko kevään kerääntyneet kasat makkarista. Sellaiset puoliksi vielä matkalaukussa ja puoliksi lattialla pyörineet rutjut. Sellaisia kertyy, kun matkailee kovasti. Tai siis kun ei siivoa jälkiään.

Kuopus muuten sattui huoneeseen, kun olin saanut rankan rupeamani päätökseen: "Äiti, miks teijän huoneessa on noin siistiä?" kysyi pöllämystyneenä.

Niinpä, niin epänormaalia oli se näky.

Illalla vaihdoin vielä lakanat, jotta maksimoisin makuuhuoneen seesteisen siistin olemuksen. Oikein uudet lakanat pesin, kuivasin kevättuulessa ja asettelin vuoteeseen. Ihanan kesäiset, ajattelin.

Aamulla koira pyyhki perseensä sekä lakanaan, että tyynyliinaan.


Siinä hetkessä mieleeni iskeytyi, kuinka vitun paskaa kaikki on. Kirjaimellisesti. Täällä mikään ei lopu tekemällä. Ei saatana mikään. Elämä on oravanpyörä ja koirat ja lapset ja kaikki täällä vain minun mielenrauhaani ja lakanoitani sotkemassa.

Elämä tuntuu jatkuvalta puurtamiselta, eikä koskaan, koskaan, tule hetkeä, jolloin voisi vain ihailla tekosiaan. Nojata taakse ja katsoa, että tämän minä tein, nyt se on siinä. Ei. Ei saatana, kun kohta on jo pissat lattialla, mehu kaatunut tai paskaa tyynyssä.

Äsken vaihtelin vaihteeksi taas pesemiäni lakanoita sänkyyn ja mietin, että muistanko edes aikaa, kun asiat pysyivät edes hetken niin, kuten olin ne kolme minuuttia sitten laittanut. Että miltähän tuntui tulla kotiin töistä ja kaikki olivat edelleen niillä sijoillaan kuin lähtiessä.

Että muistanko vielä, kun pyykkiä tarvitsi pestä vain ehkä kerran kahdessa viikossa ja tiskit tiskattiin käsin heti syötyä – sen yhden lautasen ja yhden lasin verran. Kukaan ei siirrellyt keittiön kaapeista kattiloita sohvalle tai kävellyt hiekkaisilla kengillä keskelle olohuonetta. Ei kilistellyt ruokakuppia (koira) heti, kun olit istunut alas vasta pilkottuasi perunat lapsille, eikä levittänyt muroja pöydälle (lapsi).

Ja mikä tärkeintä: KUKAAN EI PYYHKINYT PERSETTÄ TYYNYYSI.

Joo, ni en taida edes muistaa, millaista se on ollut. Se sellainen aika.

En tietenkään vaihtaisi mitään pois, mutta kyllähän tämä vähän ns. vituttaa välillä.


Lue myös:
Pakkopullia, joita mää en nyt just jaksa
Missä vaiheessa on ihan OK luovuttaa?
Miten pakkopullat ja metatyöt jakaantuvat? 

5 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö: BookBeat ja Suomen Blogimedia . Kerrottakoon nyt mahdollisille uusille lukijoillekin, että minä harrastan juok...

Kaupallinen yhteistyö: BookBeat ja Suomen Blogimedia.

Kerrottakoon nyt mahdollisille uusille lukijoillekin, että minä harrastan juoksua. Harrastan, eli joskus voi tulla puolen vuoden tauko, mutta sitten taas harrastan.

Se on muuten ihan kiva harrastus, paitsi että vihaan sitä. Aina silloin tällöin luulen, etten vihaa, mutta vihaan minä. 

Ei liene yllätys, että mitä suurempi tauko takana on ollut, sitä työläämmin se jalka ns. nousee. Vaikka tietysti ensimmäisellä kerralla tauon jälkeen aina optimisti minussa luulee, että se ei ole työlästä, koska joku uuden aloittamisen huuma sekoittaa pääni, mutta jo heti lenkin loputtua, tai viimeistään seuraavalla lenkillä huomaan, että kamalaahan tämä on.

Siten kuitenkin sinnikäs paskiainen olen, että aina sinne lenkille silti itseni pusken. Jo kahdeksan vuoden ajan olen puskenut.


Inhoan lenkillä eniten sitä, että ajattelen koko ajan suoritustani. Jokainen askel ja jokainen metri kirjautuu päähäni. Mietin jäljellä olevaa matkaa ja lasken edelläolevaa koitosta. Vielä pitää jaksaa ainakin puoli tuntia ja kiertää vielä tuo reitti, että saa kahdeksan tai 10 kilsaa täyteen.

Kuuntelen musiikkia aina lenkillä, mutta se ei vie ajatuksia pois juoksusta. Musiikki siirtyy niin helposti taka-alalle päässäni, koska kuuntelen sitä aina. Nytkin kirjoittaessani tätä taustalla pauhaa biisit. Se ei siis toimi keskittymisen häiritsijänä, vaikka juuri sitä juoksussa kaipaisin.

Arvanette, että pääsemme nyt siihen, että olen alkanut kuunnella äänikirjoja lenkillä.

Kun joku kertoo mukaansatempaavaa tarinaa korviini, pystyn unohtamaan suoritukseni. Se on vähän kuin olisi kaverin kanssa lenkillä, mutta ei tarvitse puhua itse. Lenkki sujuu kuin itsestään (no vähän puuskututtaa tietty), eikä ajatukset pyöri enää vain kilsoissa ja ajassa.

Tämä ei ole myöskään toiminut vain niin päin, että kun menen lenkille saan viihdykettä korviini ja saan täten vietyä ajatukset pois suorittamisesta, vaan olen myös mennyt lenkille jotta saan kuunnella taas kirjaa! Tavallaan näkisin tämän jonakin Vuoden Liikuntateko -palkinnon arvoisena sovelluksena!


Ennen luin kirjoja paljon enemmän. Nykyään tuntuu, että olen niin loppu aina, etten muka ehdi lukea, mikä on tietysti ihan hölynpölyä, mutta en vaan jotenkin saa irti itsestäni. Iltaisin olen niin väsynyt, että laitan jonkun sarjan pyörimään ja nukahdan siihen.

Ruuhkavuosien tehokkain ratkaisu liikunta- ja lukemistarpeisiin onkin täten asioiden yhdistäminen. Toimii myös siivoukseen, pihahommiin ja työmatkoihin yhdistettynä. Kaikkeen sellaiseen suorittamiseen, jossa yksi aisti jää kivasti vapaaseen käyttöön, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Lukea kun ei pysty muuta tehdessä, kuuntelemaan pystyy!

Joskus kun käyn liian ylikierroksilla ja ajatukset kiertävät kehää, laitan luurit korville rauhoittamaan pään sisäisen sekamelskani. Uskon että siinä on vähän sama kuin lapsille lukemisessa. Lapsille lukeminen on niin monella tapaa hyväksi, mutta yksi selvä vaikutus siinä on lapsiinkin: He rauhoittuvat kuuntelemaan tarinaa ja saavat täpinän aisoihin. Sama tuntuu toimivan myös minuun.


Olen myös bodari.

Juoksuharrastuksesta vielä, että olen huomannut, että kuunnellessani musiikkia ja varsinkin jos se on kovin menevää musiikkia, alan tempomaan ihan liian kovaa. Joskus musiikki vie niin mukanaan, että alan jopa tanssia kesken lenkin, mutta ei mennä nyt siihen.

Äänikirjaa kuunnellessa musiikki ei stimuloi juoksemaan kovempaa kuin tarvis (tai kuin kannattaa) ja pystyn enemmän olemaan läsnä sille oman kehon kuuntelulle, vaikken kuuntele sitä niin maanisesti kuin yleensä lenkillä. Jännä, eikö?

Tämä äänikirjahommahan toimii kaikkeen muuhunkin epämiellyttävän, mutta pakollisen asian suorittamiseen. Mitä ne nyt kellekin sitten on. Kuulokkeet korville ja ajatukset muihin maailmoihin. Asia hoituu siinä sivussa kun itsekseen.


Yksi juttu vielä! Olen ennen BookBeatia kokeillut ladata jos jonkinmoisia äänikirjasovelluksia, mutta heikon palvelumuotoilun lisäksi skipannut ja jättänyt aina prosessin kesken. BookBeatin sovelluksella jaksoin loppuun asti ja myös kirjojen kuuntelu on vaivatonta.

Haluttaisko suakin kokeilla BookBeatin äänikirjasovellusta? Se käy ilmaiseksi kuukauden ajan koodilla mammarimpuilee tai suoraan tästä linkistä! Lämmin suositus.

Ja mitä tuohon juoksun vihaamiseen tulee, niin en ole kyllä koskaan yhtäkään lenkkiä vielä katunut. Että jotain siinä vaan on.

Lue myös:
Pessimistijumppa
Tahditon lilluja – reportaasi vesijumpasta
Tanssi se!

6 kommenttia

No niin, se on taas äitienpäiväjuhlinnan aika.  Kaikki ihanat pikkukämmenet askartelevat jälleen kaikenlaisia ihania ja herttaisia lahjoja, ...

No niin, se on taas äitienpäiväjuhlinnan aika.  Kaikki ihanat pikkukämmenet askartelevat jälleen kaikenlaisia ihania ja herttaisia lahjoja, jotta minä ja tuhannet muut äidit saavat taas itkeä liikutuksesta.

Ensimmäisen äitienpäiväpettymyksen pääsin jo tuottamaan, kun tiistain työmatkalle aamuviideltä lähteneenä en päässyt osallistumaan kummankaan lapsen päiväkotikahvitteluille.

Eilen päiväkodin jälkeen lapset toivat intoa puhkuen askartelemansa äitienpäivälahjat kotiin. He eivät sillä lailla ole niin tämän perinteisen äitienpäiväkonseptin päälle, että antoivat jo heti kaikki somat askartelunsa minulle.

Ihalimme niitä yhdessä ja voi liikutus, kuinka ylpeänä he niitä esittelivät.

Yksi lahjoista oli lasten itsensä siemenestä kasvatettu paprikanverso, jonka yhteydessä oli suloinen runo. Sen sanoma oli, kuinka hartaudella tuo verso on kasvatettu ja kuinka se symboloi lapsia itseään, jotka kaipaavat pienestä siemenestä kasvaneen verson tavoin hellyyttä ja huolenpitoa.

Tänään lounasta syödessämme esikoinen vakavoitui. Olimme juuri ihastelleet hänen kasvattamaansa versoa, kun esikoinen laski aterimet alas ja katsoi minua syvälle silmiin: "Äiti, se ei saa kuolla."

Sopersin jotain, että ei tietenkään ja äiti kyllä pitää siitä huolta. Ihan kivasti meni, mutta me jokainen tiedämme entuudestaan, ETTÄ OIKEESTI SE KUOLEE NOIN KOLMEN PÄIVÄN SISÄLLÄ.

Ei ne koskaan kestä! Ei koskaan. Asiaa ei auttanut, että esikoinen oli hetki sitten kastanut sen kokonaan hanan alla niin, että multa vain lillui vedessä.

Voi saatanan saatana. Tässä se hyvä äitiys nyt mitataan. Millä minä nyt tuon pienen ihmisversoni pidän hengissä, kun en saatana yhtä paprikaakaan saa pidettyä?!


Ps. Mites tuo piirrustus? Olenko se vain minä vai...


Lue myös:
Vähän ns. omaa aikaa perhetapahtumassa
8 lahjavinkkiä äitienpäivään + alekoodi!


Myönnän heti: En pidä yllätysvieraista. Se ei ole yhtä kuin että en tykkäisi vieraista, päin vastoin: rakastan vieraita. Tykkään kutsua ky...

Myönnän heti: En pidä yllätysvieraista.

Se ei ole yhtä kuin että en tykkäisi vieraista, päin vastoin: rakastan vieraita. Tykkään kutsua kylään, tehdä ruokaa ja kestitä ihmisiä. Mutta en vaan jotenkin kestä, että joku tulisi meille ilmoittamatta mitään ennen tuloaan. Pompsahtaisi täysin sopimattomaan hetkeen, yllättäen möllöttäisi ovemme takana.

Olen yrittänyt miettiä, mistä suhtautumiseni ilmoittamatta tulleisiin yllätysvieraisiin johtuu. Ehkä siinä on jokin rajojen rikkominen, kontrollin menetyksen tunne olla oikeutettu päättämään, koska meille voi lampsia ja koska ei?

Sellaiset vieraat, jotka ilmoittavat vaikka varttiakin ennen tulostaan on eri juttu. Silloin minulla on aikaa valmistautua esimerkiksi pukeutumalla ja ehkä joillain pienillä tarjottavillakin oikein.

Se, että ilmoittaa edes hetkeä ennen tulevansa, antaa minulle mahdollisuuden myös olla ottamatta vierasta vastaan, jos sellainen ei siihen hetkeen sovi. Yllätysvieras taas ikään kuin pakottaa sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaikkei juuri nyt haluaisi.

Kuva: Belle Baie

Maallahan tällaista yllätysvierailua kutsutaan ihan vaan vierailuksi. Siellä on aina tupa valmiina jollekin satunnaiselle kahvinhörppijälle.

Vierailukulttuuri on muuttunut nykyaikaistumisen myötä. Ennen vanhaan vierailu oli tärkeä tiedonvälityksen keino, nykyään tieto liikkuu ilman ihmisenkin liikkumista.

Noin puolet suomalaisista ei tutkimuksen mukaan pahastu yllätysvieraista, jos puhutaan satunnaisista yllätysvieraista. 12 prosenttia taas toivottaa yllätysvieraat aina tervetulleeksi.

Sellaista jäin miettimään, lasketaanko tässä yllätysvieraiksi juuri ne, jotka todella imestyvät ovelle ilmoittamatta, vain myös sellaiset muut suunnittelemattomat vierailut, joista huikataan nurkan takaa? Noh, oli miten oli, minä en kuulu tuohon 12 prosenttiin.

Podcast-ystäväni Asikaisen Maiju on joutunut vähän oppimaan yllättäviin vieraisiin ja Maijun kohdalla ne saattavat jopa tarkoittaa joskus oikeastikin hänelle täysin vieraita ihmisiä. Jotka tulevat esimerkiksi lainaamaan autoa. Jukalle taas yllätysvieraat on ihan ok, kunhan ne ei odota pääsevänsä sisälle.

Viikon jaksossa annan vinkkini yllätysvieraiden varalle ja keskustelemme Maijun ja Jukan kanssa kyläilukulttuurista ja -etiketistä ja Maiju ja Jukka antaa tietysti tuttuun tapaansa minun vikkien lisäksi omat vinkkinsä. Jukalla se on turvalukko.

Analysoin myös, mistä voisi johtua yllätysvierasvastaisuuteni. Ehkä siitä, että haluan olla valmistautunut kestitsemään. Tai pitää ns. kulissit kunnossa?

Jaksoon pääset klikkaamalla kuvaa tai alla olevasta linkistä:
Jaksoon pääset tästä: https://www.supla.fi/supla/3233528

Mitäs mieltä te olette yllätysvieraista? Uhka vai mahdollisuus?


1 kommentti

Tapahtuuko teille muille koskaan sitä, että kun lääkärissä kerrot itsestäsi, meinaat aivan herkistyä. En tiedä miksi, mutta vaikka kyse ol...

Tapahtuuko teille muille koskaan sitä, että kun lääkärissä kerrot itsestäsi, meinaat aivan herkistyä.

En tiedä miksi, mutta vaikka kyse olisi jostain täysin fyysisestä, eikä edes mistään vakavasta vaivasta, huuleni saattavat alkaa väpättää itsestäni puhuessa. Melkein alan itkeä.

Itsestäni puhuminen ei tietenkään ole minullekaan täysin tavatonta, mutta siinä lienee jokin sellainen piirre, että se vastapäätä istuva lääkäri todella kuuntelee siinä minua. Yrittää kaikilla aisteillaan nähdä minut, ottaa minusta selvää.



Kun elämässä tulee erilaisia vaiheita, varsinkin niitä haastellisimpia ja rankempia, yksi aika simppeli kysymys voi tuntua kohteelleen maailman tärkeimmältä: Miten sinä voit? 

Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi. Tarve on heti syntymästä alkaen, eikä se kaipuu kuole koskaan. Ihminen haluaa tulla hyväksytyksi, arvostetuksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on. Jokainen tarvitsee kokemuksen, että minut nähdään ja minut halutaan nähdä.

Se osoittaa, että toisesta välitetään, hänen vointinsa kiinnostaa ja että hänen tunteensa ovat tärkeitä, merkitsevät jotain.

Kun elämässä tapahtuu ihan mitä tahansa arjesta poikkeavaa mullistusta, ystävältä tai tutulta saatu viesti tai soitto, on joskus merkannut kaikkea. Minulle ainakin.

Hetkenä, kun luulee olevansa täysin yksin tunteidensa, riittämättömyytensä tai painolastinsa kanssa, ystävän huolehtiva kysymys on tuntunut jopa aivan fyysisenä helpotuksena, aivan kuin joku nostaisi edes hetkeksi maailman pois harteiltasi.

Kun kokee tai pelkää koko maailman olevan itseä vastaan, kaverin "kuinka voit, olet rakas" riittää muistuttamaan, että ei ole. Että olet tärkeä ja rakas jollekin ja että sinä olet jonkun mielessä. Sellaisen asian muistuttaminen kantaa tavalla, jonka totisesti muistaa viimeistään silloin, kun janoaa kipeästi jonkun vastaavaa elettä.

Tällainen keskustelun avaus ystävältä on siitäkin tärkeä teko, että me tuppaamme välillä olemaan itse vähän liiankin kriittisiä, millaisilla asioilla haluamme vaivata läheisiämme. Kiireisessä ja kuormittavassa elämässä ei ihan heppoisesti viitsitä taakoittaa muita, jolloin käperrymme potemaan huoliamme aivan yksin. Kun toinen kysyy kuulumisia, saamme luvan jakaa murheitamme ja tuntemuksiamme.

Onpa kyse ollut sitten isäni kuolemasta tai pienemmistä, mutta niinä hetkinä suurilta tuntuvista asioista, puolituttujenkin "olet ajatuksissani" -viestit ovat helpottaneet surua ja tuskaa.

Tärkeintä koko maailmassa on tuntea, ettei ole jäänyt yksin.

Joskus toisen ihmisen kysymys omasta voinnista voi herättää siihen, että pitäisi itsekin pysähtyä kysymyään itseltään, onko minulla kaikki hyvin. Ystävät näkevät ulkopuolelta asioita, joita ei ehkä itse ole tullut miettineeksi. Pitkään alavireisesti käyttäytynyt ystävä voi havahtua, ettei ole voinut kovin hyvin ja että voisiko asialle tehdä jotain.

Joten kysy enemmän. Kysy rohkeasti. Ei vain kohteliaisuudesta, vaan aidosta halustasi kuulla toista ja ottaa hänestä selvää.

Eikä edes tarvitse olla maailman läheisin ihminen kysyäkseen. Minulta on kysynyt joskus puolituttu haastavan hetkeni keskellä, miten minä voin – ja arvatkaa mitä? Siitä alkoi tärkeä ystävyys.


Kysytään enemmän miten sinä voit? – se voi pelastaa jonkun.


Lue myös:
En koskaan riitä sellaisena kuin en ole
Pahinta on herkkyys
Pidä se yksinkertaisena, urpo
Vanhemmuuskin on ihmissuhde

Hae

 

 

Ruokablogien kärki