Tietoa mainostajalle ›

Yllätysseikkailu Berliiniin

23.11.2017

Huhhuh, on torstai ja olen jo melkein toipunut viikonlopusta. Kävelykilometrejä kertyi noin 60 ja nukuttuja tunteja vain 12. Drinkkien m...


Huhhuh, on torstai ja olen jo melkein toipunut viikonlopusta. Kävelykilometrejä kertyi noin 60 ja nukuttuja tunteja vain 12. Drinkkien määrää en aio edes laskea.

Kaikkihan alkoi siitä, kun joskus kuukausi sitten mieheni käski minua hommaamaan itselleni voimassaolevan passin. Sanoi, että puolen kuun paikkeilla pitää olla hommattuna. Silloin toki jo arvelin meidän menevän jonnekin ulkomaille syntymäpäiväni tienoilla, joka siis puolen kuun paikkeilla on, mutta minne ja tarkalleen milloin, jäi mysteeriksi.

Viime maanantaina aloin olla levoton ja odottamaan matkaa. Tiesin, että se on ihan lähipäivinä, mutta onko se sitten keskiviikkona, perjantaina vai torstaina, oli edelleen auki. En tiennyt myöskään ovatko lapset lähdössä mukaan, vai lähdemmekö ihan kaksin.

Kolme viikkoa sitten minua oltiin jo vedätetty kerran, kun yhtäkkiä kesken tavallisen lauantain mieheni uskotteli meidän menevät hääpäivän illalliselle, mutta yhtäkkiä minut kaappasikin meidän muijajengi, joka oli järjestänyt yllätyssynttärit minulle. Näin ollen sain huomata olevani täysin vedätettävissä, ja niin sain huomata tämän matkankin kohdalla.


Haettuamme lapset keskiviikkona hoidosta mieheni ilmoitti, että nyt mennään pakkaamaan. Lapset tuntuivat tietävän suunnitelmasta ja oletin, että olemme koko perheen voimin lähdössä. Erikoiselta vain tuntui, että mies käski pakata heti, mutta ongittuani tietoa vähän enemmän, emme kuitenkaan olleet lähdössä vielä samana iltana.

Selvisi, että lapset oltiinkin viemässä hoitoon, eli matka tehdäänkin kaksin!

Illalla mies kertoi, että lähtö tapahtuu aamuyöllä.

Aamulla taksia tilatessa arvasin meidän menevän Turun lentokentälle, sillä tuskin menisimme taksilla Helsinkiin asti. Aloin arvella Riikaa, sillä eipä Turusta paljon muita ulkomaan lentoja lähde. Toki mielessä käväisi voisiko matkamme alkaa lentomatkalla Helsinkiin, mutta kun taksikuski kysyi, olisiko meillä jo kova kiire Riikan lennolle, arvasin matkamme vievän sinne. Tiedän, eräänkinlainen Sherlock sillä lailla.

Saavuttuamme Riikan lentokentälle, jo ihan tyytyväisenä Latvian lomasta, sainkin yhtäkkiä tietää, että matkamme jatkuukin seuraavalle lennolle!


Olin niin fiiliksissä. En osaa edes kuvailla sitä. Se vaan oli niin mahtava tunne. Minua oltiin taas vedätetty ja hitto, miten siistiä se oli. "Hyvin vedätetty!" hihkuin silmät loistaen miehelleni.

Hetken odottelun jälkeen nousimme Berliinin koneeseen.

Ja Berliini. Ah, Berliini. En tiedä mistä aloittaisin.

Berliini oli molemmille meille uusi paikka. Olen käynyt Saksassa joskus lapsena, mies ei koskaan.


Heti ensimmäisenä päivänä suuntasimme tietysti pakolliselle nähtävyydelle, Berliinin muurille. Lähdimme kävelemään täysin vailla määränpäätä sieltä jonnekin ja löysimme sattumalta yhden sittemmin lempparialueeksemme muodostuneen Kreuzbergin. Olimme jo lukeneet ja kuulleet siitä, mutta emme tienneet siinä kohtaa jo olevamme siellä.

Ensimmäinen lounas Kreuzbergin vegaanisessa thaipaikassa oli taivaallinen. Varsinkin, kun koko kaupunginosan löysimme kuin vahingossa, ja yhtäkkiä edessämme oli monta herkulliselta vaikuttavaa ravintolaa, joista saattoi vain valita omansa. Tuntui hetken, että onko koko kaupunki tällainen jumalaisen ruoan mekka, missä vain voi astua mihin sattuu ravintolaan ja aina saa odotukset ylittävää hyvää ruokaa!

No, aivan täysin nappiin kaikki ravintolavalintamme eivät menneet silti, mistä vähän mökötinkin välillä. NO KUN harmitti, että meni hukkaan kokemus. Katoppakön niitä syömiskertoja on vain rajattu määrä yhden matkan aikana! Lol.


Berliini on siitä ihana ja samaan aikaan myös haastava, että siellä on kaikkea. Ihan oikeasti kaikkea.

Syntymäpäiväni vuorokausi vaihtui aikamatkalta tuntuvalla jazz-klubilla, jossa livebändi saatteli sovelletun onnittelubiisin tahdittamana minut kolmivitoseksi. En tiedä parempaa tapaa täyttää vuosia, kuin istua hämyisessä jazz-kuppilassa gintonic kädessä ja fiilistellä jazzia. Juuri sellainen vuorokaudenvaihdos kuin kolmivitoseksi astuvalla kuuluukin olla.

Berliinissä pelkät kaupunginosatkin ovat niin suuria, että pitää tietää täsmällisesti, mihin haluaa missäkin osassa mennä. Kerran mentiin jonkun vinkin perässä oikeaan kaupunginosaan, mutta kun tarkemmin googlettelimme missä tietty putiikki oikeasti sijaitsee, se olisi ollut 12 kilometrin päässä.

Saimme kullan arvoisia vinkkejä Berliiniin, sillä jos mikä on varmaa, sieltä ei saa mitään irti, jos ei tiedä, mihin mennä. Turistien täyttämät alueet, joissa yhtenä päivänä nopsaan kävimme, olivat meidän makuumme hieman tuskaisia. Olimme jo ihastuneet niin vahvasti muihin, hieman rosoisempiin kaupunginosiin, jolloin krääsäkojuja ja huonoja vahakabinettimuseoita pullistelevat kadut vain työnsivät pois luotaan.


Ja kun siellä sitte on kaikkea, eli omassa mielessäni on jotenkin edistyksellinen, tuntuukin jännältä, että sellaiset asiat, kuten englannin kielen taito ja maksukortin käyttö ovat aivan jollain omalla tasollaan. Että kun on matkustellessa jo tottunut siihen, että joka paikassa voi maksaa kortilla ja kaikki puhuvat englantia, Berliinissä (en tiedä onko näin koko maassa?) ollaan aivan omissa maailmoissa sen suhteen.

En sano, että se olisi välttämättä huono juttu, mutta yllättävä se kieltämättä oli! Äkkiäkös toki käteisen käyttöön tottui, eikä se ollut mikään ongelma. Mutta hyvä tietää, kun menee!

Siitä Berliinin kaikesta vielä, että joko en ole aikuisena käynyt ulkomailla ravintoloissa tai sitten muualla ei ole ollut niin moneen lähtöön ravintoloita, mutta tuolla nyt oli. Mystisiä, yllättäviä, näyttäviä, omituisia, jänniä, outoja, hauskoja ja... mystisiä. Sanoinko jo sen?


Viimeisen iltamme kunniaksi päädyimme jonottamaan yökerhoon, jonka kulttuuri on niin omanlaisensa, että minua, vanhaa friikkiäkin vähän jännitti. Ovelle menimme tietämättämme odottamaan jo tuntia ennen aukeamista ja kohta perässämme oli 300 metrin jono. Enkä oikeasti edes liioittele. Jono oli älytön.

Kun viimein  puolenyön jälkeen paikan ovi avattiin, edellämme olleesta kolmestakymmenestä kuusi pääsi sisään. Emme tienneet kriteereitä, eikä niitä kai ollutkaan, muuta kuin jumalasta seuraavan (ylöspäin) olevan portsarin mutu, mutta jostain syystä me kaksi pääsimme sisälle. Meitä ennen koko klubiin oli päässyt se kuusi ihmistä, joten ihan muina ensimmäisinä pyörimme tyhjässä, jättimäisessä klubissa ja ihmettelimme, että mikähän homma.

Tarkka turvatarkastus ja tiukan saksalaisnaisen käskytys huvitti jälkikäteen. Puhelimessa on vieläkin muistona tarrat, jotka piti liimata etu- ja takakameran eteen kuvauskiellon vuoksi. Harmillisesti meidän siellä oloaikana ei tapahtunut mitään jännittäviä asioita, mistä olimme kuulleet etukäteen juttua (niin, juuri sitä mitä ei olisi saanut kuvata), joten sillä lailla tyhjin käsin jäimme. Kolmeen asti jaksoimme, sitten hiivuimme hotellille.

Tosibileet alkavat kyseisessä paikassa muutenkin vasta neljän jälkeen, että ehkä ensi kerralla sitten. Tosin sunnuntain markkinoilla meille kerrottiin, että sunnuntaina brunssin jälkeen kannattaisi mennä sinne. On kuulemma paras aika.

Ei sitten kuitenkaan menty.


Kun kaupunki oli koluttu omin voimin läpi, tapasimme mieheni tutun ja hänen ystäviään, joiden avulla maistelimme kaupunginosien parhaat kahvit ja tajunnan räjäyttävimmät hampurilaiset. Tiesittekö muuten, että Berliinissä kaikkialle on vain pari korttelia matkaa tai kaikki on ihan nurkan takana? Kävelyaika aina max. 10 minuuttia, jos paikalliseen tuttavuuteemme on uskominen.

Näin turkulaisena en aivan voinut aina samaistua, kun "tuossa aivan nurkan takana" oli todellisuudessa 25 minuutin verran kävelyä myöhemmin. Siitä syntyi tietysti aivan oma vitsinsä oppaamme kanssa. Samoin kuin siitä, että kaikki ruoka- ja kahvilapaikat, mihin hän meidät vei, myytiin meille aina "mind-blowing"-paikkana.

Kuten silloin Köpiksen matkallakin, mahtavinta on, jos ei itse tarvitse etsiä ja tietää mitään kaupungista, vaan saa oikeasti paikkaa tuntevan ja samoista asioista kiinnostuneen oppaan kaveriksi. Ehkä jopa ihan mind-blowing -mahtavaa.

Ihan niin kuin se tilannekin, kun tajusin, että minun Monkin paita mätsää täydellisesti Berlinkin U-Bahnin U1-linjan penkkiin.

Kaikki kuvat: Jere Satamo.

Ei kait siinä. Berliini, nevöfoget. Pakko päästä uusiksi.

Kiitos Berliini ja kiitos rakas aviomieheni, joka tämän koko mielettömän ja unohtumattoman vedätyksen järjestit! Kiitos myös meidän lastenvahdeille heittäytymisestä ja suuresta avusta, jolla mahdollistitte tämän ensimmäisen yhteisen seikkailumme sitten lasten saannin!


Ps. Jouduttiin tuon kuvan vuoksi hetkeksi metron viimeisen pysäkin jälkeiseen odottelupaikkaan jumiin. Saadaksemme kuvan minusta yksin penkillä, piti odottaa junan tyhjenemistä, muttei sitten ehditty itse ihan hyppäämään ajoissa pois metrosta. Kun juna jatkoi matkaa, pysähtyi ja koneet sammuivat, ihan hetken ajattelin olevani jossain zombie-elokuvassa, ja ehkä – ihan ehkä – meinasin alkaa itkeä.

Pps. Pääsimme kuitenkin pois sieltä. Jos et jo arvannut.


Lue myös:
Muijien polttarit Köpiksessä
Kööpenhaminan kadut
Lapsiperheen 13 tuntia Tukholmassa

You Might Also Like

1 kommenttia

  1. Oi Berliini! Kiitos tästä, nyt olen vieläkin enemmän pähkinöinä ensi kuussa edessä olevasta muutosta, joka suuntautuu juurikin tuohon huikeeseen kaupunkiin. Ai että!

    VastaaPoista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki