Tietoa mainostajalle ›

Aamupäivä palvelutalossa

1.12.2017

Kaupallinen yhteistyö: Dronningholm . Kävelemme usein erään palvelutalon ohi. Aina välillä katse osuu suurista ikkunoista sisälle y...

Kaupallinen yhteistyö: Dronningholm.

Kävelemme usein erään palvelutalon ohi. Aina välillä katse osuu suurista ikkunoista sisälle yhteisiin tiloihin, jossa näen joitain asukkaita tekemässä milloin mitäkin. Osa syö, toiset katselevat televisiota, joku selailee lehteä.

Nyt olemme saapuneet samaiseen palvelutaloon mukanamme kuusi kiloa taikinaa ja kymmeniä marmeladipurkkeja. Iloinen henkilökunnan jäsen ottaa meidät vastaan ja näyttää, missä meidän olisi hyvä leipoa.

Puramme taikinalevyjä pöydälle ja talon kovaäänisistä tulee kuulutus: "Alamme leipoa joulutorttuja ykköskerroksen salissa klo. 9.15, tervetuloa!"

Hiljalleen kerroksista saapuu porukkaa pöydän ääreen. Ihmiset tervehtivät ystävällisesti ja huomaavat heti mukaamme tulleen kuopuksemme. "Onpa siinä nätti tyttö!" ihastelee harmaatukkainen herra.

Olemme saapuneet Turussa sijaitsevaan palvelutaloon ja nyt aiomme leipoa 100 joulutorttua.


"Minä päätin, että minä olen joulun täällä, vaikka kyllä minua kysyttiin perheen luo", kertoo punaiseen neuleeseen pukeutunut rouva. "Mutta tämä on minun kotini nyt, joten ollaan nyt täällä!" hän jatkaa.

Jaamme torttutaikinoita halukkaille ja alamme hommiin. Nopean gallupin mukaan, marmeladi kuuluu tulla tähtitortussa taikinan päälle, ei sakaroiden alle, joten sillä mennään.

"Ei, kiitos, minä vain katselen", vastaa yksi asukkaista, kun kysyn haluaisiko hänkin tulla leipomaan kanssamme.

"Minun kädet ei enää toimi kunnolla, mutta voin minä tällä toisella kädellä tehdä!" lupautuu toinen rouva.


Minulla ei ole enää omia isovanhempia. Sekä biologiset, että lainaisovanhempani ovat jo menneet pois, aivan kuten oma isänikin. Voin myöntää ihan rehellisesti: minulla on isovanhempien kaipuu.

Kolmevuotiaamme ottaa välillä shown haltuun. On kerännyt ison kasan taikinaa ja runttaa ne nyrkkiinsä väliin niin että taikina pursottuu sormien välistä. Länttää taikinan läjään ja nakkaa luumumarmeladia päälle. Maistaa sitten ison kasan taikinaa.

"Älä syö kamalasti kulta pelkkää taikinaa. Tulee vielä vatsa kipeäksi", sanon, kuten aina on tupattu lapsille sanomaan.

Viereeni tullut veikeä herra naurahtaa ja yhdessä mietimme, mahtaako vatsan kipeytymisvaroittelut olla vain urbaanilegendaa.


"Vähän vaihtelevasti. Ikävä, ikävä on", huokaa punaneuleinen nainen, kun kysyn miten hän on viihtynyt täällä. "Pappa lähti viime joulun alla."

"On yksinäinen olo."

Kyyneleet alkavat polttaa silmiäni. En tiedä, miten tässä nyt näin kävi, mutta yhtäkkiä en pysty pidättelemään liikuttumistani. Katson tiukasti alas ja leikkaan torttutaikinoita. Koitan niellä kyyneleeni huomaamattomasti. Mikä minä tässä nyt olen itkemään, ajattelen.

"Mutta valtavan mukava henkilökunta täällä on! Ja paljon ohjelmaa, välillä liikaakin!" nainen jatkaa äkkiä hilpeästi.


Pellillinen taikinaa on leikattu jo valmiiksi. Ei aikaakaan, kuin tottunein ottein tähtitortun sakarat on taiteltu ja marmeladit tiputeltu päälle. Taustalla soi joululaulut ja jokainen työstää omaa pellillistään. Välillä autan toisella lusikalla marmeladin irti lusikasta tai siirrän taikinoita lähemmäs. Jossain kohtaa pitää laittaa CD alusta. Ollaan kuunneltu jo koko levyllinen.

Aluksi leipomisesta kieltäytynytkin innostuu. Vien leivinpaperin ja taikinat hänelle. Hetkessä pellillinen tähtitorttuja on jo valmistunut ja aluksi epäröinyt rouva haluaisi jatkaa vielä toisen moisen verran.

"Näitä on aikanaan tehty vaikka millaisia, mutta en minä enää muista mitä niitä kaikkia oli. Nämä perinteiset ovat aivan hyviä minusta!"

Kuopuksemme jatkaa uudenlaisten joulutorttujensa kehittelyä. Nyt hillon päälle kasataan uusi klöntti taikinaa, hampurilaishengessä.


Torttupellillisiä on valmistunut niin monta, että niitä on vietävä osastoille paistumaan. Lounaan jälkeen kahvilla asukkaat pääsevät maistelemaan ensimmäiset joulutortut.

Yksi tortuista tehdään vahingossa toisin päin kuin muut pellillä: hillo alle, sakarat päälle.

"Minä vaan lusikoin sen hillon tuohon, enkä huomannut, että sakarat oli vielä auki!" naurahtaa punaneuleinen rouva. "Minä syön sitten sen – tunnistanpahan omakseni!"

Tavoitteena oli leipoa 100 torttua, mutta yhtäkkiä kaikki taikinalevyt ovat jo tehty.

Aivan kaikista taikinalevyistä ei toki syntynyt torttuja: kuopuksemme installaatioita ei edes yritetä viedä uuniin kypsymään. Saisi tovin odotella.

Onneksi minulla oli mukana ylimääräisiä levyjä. Talossa on vähän päälle 100 asukasta, joten ylimääräisillä levyillä saamme tehtyä riittävästi kaikille.


Hiljainen valkotukkainen rouva on istunut kanssamme alusta asti, muttei ole jutellut vielä mitään.  Kysyn hänen kuulumisiaan ja joulusuunnitelmaan. Hän kertoo hiljaisella äänellä toivovansa päästä jouluna jonnekin käymään, mutta kukaan ei ole pyytänyt häntä. Sukulaiset kuulemma asuvat pohjoisessa ja ulkomailla, eikä lähellä ole ketään omaisia.

Ennen lähtöämme annamme kaikille omat polaroid-kuvat leipomishetkestä. "Saanko minä pitää tämän?" kysyy ilahtunut herra.

Yksi keksii pyytää tämän päivämäärän kirjoittamista kuvaan. Loputkin pyytävät ja kirjoitan kaikille.

Kirjoittaessani päivämäärää pöydän päässä istuneelle miehelle, hän huikkaa kyseisen päivämäärän olevan aika hyvä.

"Tiedätkö mikä päivä tämä on?" kysyy. "Se on minun syntymäpäiväni."


Asukkaat toivovat meidän tulevan uudestaankin ja lupaan mennä. Kuopus alkaa sekoilla väsymyksensä kourissa ja juostessaan lyö päänsä pöydän nurkkaan.

"Teidän tytön syntymäpäivillä vaikka voisitte tulla!" ehdottaa syntymäpäiväsankari, joka on hassutellut pitkin aamua kuopuksemme kanssa ja saa kuopuksen nauramaan kesken itkun. "Minä luulen, että se haluaa tulla tänne silloin!"

Ennen lähtöäni kysyn henkilökunnalta, onko vapaaehtoisilla mahdollisuus viedä asukkaita jonnekin. Kävelylle, joulurauhanjulistukseen – jonnekin. Mieltäni on jäänyt painamaan valkohiuksisen naisen sanat ja surullinen katse.

Ottavat kuulemma mielellään vapaaehtoisia lisää. Nyt jo on useita, jotka vievät asukkaita kävelylle ja muualle, ja valkohiuksisella naisellakin on jo muutama vapaaehtoinen seuranaan.


Kello on kohta kaksitoista ja ruokailu alkaa. Hyvästelemme asukkaat ja henkilökunnan. Toivotamme hyvät joulunodotukset ja kiitämme puolin ja toisin aamupäivästä.

Aika tuntui menevän niin nopeasti, emmekä edes päässeet kuin vasta alkuun jutustelussa. En tiedä, kuinka paljon minusta oli iloa heille, mutta minulle jäi hyvä, joskin paikoin haikea mieli.

En voi olla miettimättä, miltä tuntuu, kun oma, koko aikuisiän vierellä ollut puoliso menehtyy ja edessä on ensimmäinen joulu ilman häntä. En voi olla myöskään miettimättä, miltä tuntuu, kun omaiset ovat kaukana ja palvelutalon ulkopuolinen elämä on jonkun toisen, vapaaehtoisen varassa.

Tai miltä tuntuu, kun omasta kodista pitää luopua, ja vaikka paikka onkin mukava ja siellä on oma asunto ja olot oikein hyvät, se ei ole se koti, jonka kodiksi on vuodet mieltänyt.



Kiitos, että saimme tulla vieraaksi!


Dronningolmin 100 torttua -kampanjassa bloggaajat ovat valinneet ihmisiä ja tahoja, joita haluavat ilahduttaa. Katso kaikkien bloggaajien postaukset täältä!

You Might Also Like

2 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki