Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Aikoinaan kerroin, kuinka veimme kuopuksemme, silloisen vauvamme, ensimmäistä kertaa kirkkoon ja hän siellä äityi huutelemaan hävyttömyyksi...

Aikoinaan kerroin, kuinka veimme kuopuksemme, silloisen vauvamme, ensimmäistä kertaa kirkkoon ja hän siellä äityi huutelemaan hävyttömyyksiä kesken seremonian. No se oli semmoista aikaa – tiedättehän, kun on nuori ja kapinallinen.

Eilen vietettiin mieheni synttäreitä. Lapsetkin olivat kovin innoissaan asiasta, ja ennen päiväkotiin viemistä kerroimme heille viettävämme kakkukestit heti päiväkotipäivän jälkeen kotona.

Päiväkotimme tekee jonkin verran yhteistyötä seurakunnan kanssa. Me emme kuulu kirkkoon tai ole uskonnollisia, mutta olen antanut lapsen osallistua uskonnollisiin asioihin liittyviin tunteihin ja tapahtumiin, siinä missä muutkin lapset osallistuvat. Ihan sellaisena yleissivistävänä juttuna.

Eilen sitten päiväkodilla oli vieraillut pappi, ilmeisesti kertomassa hieman kristillisen näkemyksen mukaisia taustoja tälle pääsiäisen vietolle. Lapsikin kertoi tapahtumasta vielä kotona, tosin pappi oli lapsen mukaan pappa, eikä hän oikein enää muistanut mistä se "pappa" oli puhunut, "mutta kaikkien piti istua hiljaa paikallaan", muisti kuitenkin.


Hakiessamme lapset eilen hoidosta, päiväkodin henkilökunta kertoi kuopuksemme osallistuneen mukavasti papin pitämään hetkeen. Tosin vähän eri näkökulmalla, kuin muut lapset.

Nimittäin kun pappi oli kysynyt lapsijoukolta, tietävätkö he, mikä suuri juhla meillä on tässä käsillämme, muiden lasten huutaessa yhteen ääneen vastaukseksi pääsiäisen, meidän lapsemme oli hihkunut juhlan syyksi "meidän isin syntymäpäivät".

Että tuota ylösnousemus, shmylösnousemus – meidän isi täytti vuosia.


Ehkä ihan hyvä sallia jatkossakin heidän osallistumisensa uskontohommiin...


Lue myös:
Lasten viikon parhaat letkautukset
Se internetin söpö haastattelu lapselle
Lasten 8 x parhaat tänään

1 kommentti

Pysäyttäkää painokoneet! Muistatteko kun kerroin eräänä lauantaina olleeni lasten kanssa brunssilla ja sen olleen sillä lailla vähän persees...

Pysäyttäkää painokoneet! Muistatteko kun kerroin eräänä lauantaina olleeni lasten kanssa brunssilla ja sen olleen sillä lailla vähän perseestä. No siis! Ette usko mitä tapahtui! Olimme lauantaina syömässä koko perheen ja vielä ystäväperheenkin voimin ravintolassa ja SE MENI TOSI HYVIN!

Kukaan ei sekoillut, kukaan ei kiukutellut (edes minä) ja kaikki söivät nätisti omat ruokansa ja jopa keskittyi siihen syömiseen.

Erona edeltävään kertaan, oli seuraavat asiat:

1) Aikuisia oli yhtä monta kuin lapsia, 2) ruokailukerta ei ollut samaan aikaan, kuin normaalisti nukuttaisiin jo päikkäreitä ja 3) odotukset eivät olleet korkealla, eli a) minä en kiristellyt koska homma ei mennyt yltiöpositiivisen mielikuvani mukaan, vaan b) olin jo valmiiksi ns. come what may -asenteella.


Vaikken ole suostunut menettämään toivoani kivoista perheruokailuista aikaisemminkaan, vaan aina mennyt tulta päin, oli tämä silti erittäin ilahduttava ruokailukerta. Saa taas lisää virtaa seuraaville kerroille, kun päätän taas uhmata luonnonlakeja.

Ai niin, ja siis ravintolassa ei edes ollut leikkipaikkaa, siis kertakaikkiaan. Eikä myöskään hyväksi havaittua taikuria. Ihan ilman ulkoisia viihdykkeitä pärjäsimme.

Olen tosin myös havainnut, että joskus leikkipaikka ravintolassa nimenomaan herättää heilumishaluja lapsissa. Se palvelee kyllä vanhempien rauhaa syödä rauhassa, jos lapset viihtyvät leikkipaikassa, mutta ei välttämätä aina saa lapsia keskittymään syömiseen. Ehkä tosiaan sellaisen puuttuminenkin saa lapset paneutumaan pikkuisen enemmän ruokailuun?

Se, ja sitten sopivasti vierastettava seura. Nyt kun näitä kavereita lapset olivat nähneet milloin lie yli puoli vuotta sitten, he pikkuisen – juuri sopivasti ruokailun verran – ujostelivat, ennen kuin uskalsivat vapautua. Hetken ehtivät jo irrotelemaan, kunnes olikin jo sopivasti kotiin lähdön aika.

Mutta siis! Halusin vaan kertoa, että TOIVOA ON!

Lue myös:
Aikuisten kesken vs. lapsiperheporukalla ravintolassa 
Shokkipaljastus: Mitä turkulaisessa ravintolassa lapsensa huomiotta jättänyt nainen katsoi puhelimestaan
Tulin juuri lasten kanssa brunssilta. Se oli perseestä

Hyviä uutisia! Juuri  kun luulitte Mamma rimpuilee -blogin olevan luisumassa kohti joutsenlaulua ja olevan jopa niin epätoivoinen, että &qu...

Hyviä uutisia!

Juuri 
kun luulitte Mamma rimpuilee -blogin olevan luisumassa kohti joutsenlaulua ja olevan jopa niin epätoivoinen, että "tieten tahtoen tahallaan tunkee itsensä iltapäivälehtiin" ja aiheuttaa tahallaan kohun "ihan tyhjänpäiväsestä asiasta", saadakseen "viisitoista minuuttisensa julkisuudessa", voimmekin iloksemme todeta, että jotain toivoa hänelläkin vielä on – vaikka semmonen huomiohuora onkin –, että on päässyt ehdolle blogigaalassa! 

Inspiration Blog Awards laittoi nimittäin iloisia uutisia ja kertoi minun olevan ehdolla ARJEN SANKARI -kategoriassa.


Olin tietysti hirvittävän otettu saamastani uutisesta.

Samaan aikaan koin vähän huonoa omaatuntoa, että en kai minä nyt mikään arjen sankari voi olla: Juurihan olin melkein viikon pois kotoa, Ugandassa ja muutaman päivän päästä siitä Helsingissä kolme päivää töissä. Että enhän minä tiedä arjesta yhtään mitään.  Että jos joku on arjen sankari meidän perheessä, se on mieheni. Sehän se siellä sitä arkea painaa.

Sitten luin sähköpostin uudelleen, eikä kategoria kertonutkaan meidän perhe-elämästä, vaan siitä blogisisällöstä, hehheh.

"Tässä sarjassa ehdolla ovat aitoudellaan ja elämänasenteellaan hurmaavat vaikuttajat, joiden elämänmakuiset kuvaukset kutkuttavat välillä nauruhermoja, toisinaan taas kyynelkanavia."

Tämä kutkutti minun kyynelkanaviani. Se oli ihanasti sanottu. Se tavallaan on juuri se, miksi koko blogin olen aikoinaan perustanut! Kutkuttaakseni omilla rimpuiluillani kaikkien nauruhermoja, välillä vähän myös vakavoituen.

Noh, mitä yritän sanoa nyt joka tapauksessa on, että kiitos, että sinne on ehdotettu minua ja minut on sinne poimittu. Siellä on paljon huippuja ehdokkaita ja tosi valovoimaisia ihmisiä ja blogeja. Käykää tsekkaamassa ehdokkaat ja äänestäkää!

Jos sattuisi käymään niin, että ihan vallan voittaisin, lupaan antaa sen kotimme arjen sankarin koskettaa palkintoani.

No niin, sepäs kuulosti sitten pervolta.

2 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö:  Plan International Suomi  ja  Suomen Blogimedia . Hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää! Minna Canth, kirj...

Kaupallinen yhteistyö: Plan International Suomi ja Suomen Blogimedia.

Hyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää! Minna Canth, kirjailija, journalisti ja liikenainen, edisti naisten asemaa esimerkiksi työskentelemällä tyttöjen koulutuksen hyväksi.

Koulutus. Mikä ihmeitä tekevä voima.

Me olimme viime viikolla Ugandassa tututustumassa Planin tyttöjen oikeuksia edistävään työhön. Vietimme kaikki kolme kokonaista päivää pääosin kouluissa. Tutustuimme koulutusjärjestelmään, näimme käytännön tasolla, miten esimerkiksi tyttöjen vessojen kehittäminen ja kuukautisista puhuminen auttaa tyttöjä käymään koulua, ja miten kaikkea sitä työtä Ugandan Kamulissa tehdään.

Näimme myös, kuinka suuri vaikutus Planin avulla siinä työssä on – ihan asennekasvatuksesta rahalliseen apuun – tutustuttuamme kouluun, jossa Plan on ollut mukanan jo neljä vuotta verrattuna kouluun, jonka toiminnassa Plan on ollut vasta vuoden. Mieletön ero ja näyttää konkreettisesti, miten muutamassa vuodessa asiat voivat kehittyä – ja kehittyvät.

On tutkittua, että olipa kyse varhaisista avioliitoista tai lapsiäitiydestä, silpomisesta tai muista tyttöjen oikeuksia koskevista asioista, koulutus on isossa mittakaavassa avain kaikkeen.


Aloitimme Suomessa koulutarvikekeräyksen, johon innostimme lukijoitamme osallistumaan. Kerättyä saatiin yli 2000 euroa (!!), joka vastaa äkkiä laskettuna ugandalaisen ihmisen keskivuosiansiota.

Saimme ostettua rahoilla tuhat oppikirjaa kouluun, jossa ei ollut vielä yhtään oppikirjoja lapsilla. Tähän asti opettajilla oli vain muutamia kirjoja itsellään, mistä he ovat ammentaneet opetuksensa tueksi, mutta nekin ovat olleet usein lainattuja.

Voitte siis kuvitella opettajien ilon, kun 2000 oppilaan kouluun toimitettiin 1000 koulukirjaa eri aiheista. Yksi opettajista kiitti puheessaan kaikkia lahjoittaneita vuolaasti ja vannoi jatkavansa taisteluaan koulutuksen hyväksi.

Joten pakko sanoa vielä suuren suuri kiitos kaikille lahjoittaneille! Toivon, että IG-stooreistamme välittyi se ilo ja käsittämätön kiitollisuus, minkä te aiheutitte koululle.

Lisäksi ostimme kyniä ja vihkoja, terottimia ja värikyniä, sekä palloja ja hyppynaruja, jotka pääsimme antamaan suoraan lapsille. Seuraavana päivänä tullessamme koululle, meitä vastassa oli joukko vihkoja ja kyniä heiluttelevia lapsia tervehtimässä meitä.


Tapasimme matkallamme useita mielenkiintoisia ja inspiroivia ihmisiä, jotka ovat omistautuneet intohimoisesti työllensä.

Matkaamme hostannut Lucky (ylh. kuvassa oik.), joka huolehti meistä koko matkan ajan, valitsi yhdessä kollegansa kanssa kaikki ostamamme kirjat, sekä väsymättä jaksoi kuunnella kysymyksiämme ja vastata niihin.

Dan, joka kannustaen ja karismaattisella lämmöllä kohteli lapsia ja lähes saarnaajan elkein puhui lasten oikeudesta koulutukseen, väkivallattomaan kasvatukseen, sekä tyttöjen oikeudesta tasavertaiseen kohteluun.


Ja sitten oli Suzan. Nainen, joka sai oman lapsensa ollessaan vasta 14-vuotias. Karkasi kotoa ja muutti asumaan 11 vuotta vanhemman miehen luo ja joka onnistui saamaan kaikesta kokemastaan huolimatta itselleen koulutuksen.

Hän on nyt Planin työntekijä, tyttöjen roolimalli ja nainen, joka puhuu sujuvasti samaan aikaan kulttuurin merkityksestä kaikkeen – välillä jopa niin selittävästi, että hänen luulee hyväksyvän tyttöjen epätasa-arvoisen kohtelun –, mutta joka kuitenkin seuraavassa lauseessa tuomitsee kaiken sellaisen.

Suzanista teen oman postauksen, jota varten haastattelin häntä ja jossa avaan hänen tarinaansa.


Vaikka asiat edistyvät, työtä on valtava määrä tehtävänä. Rakenteellisia ja kulttuurillisia ongelmia on lainsäädännöstä ihan arjen käytäntöihin, puhumattakaan asenneilmastosta, jossa ihan huomaamattaankin ihmiset elävät.

Kulttuurillisiin asioihin, vaikkapa ihan tyttöjen polvistumisesta tervehtiessä (pojat saavat tervehtiä seisten) aina rajumpiin asioihin, kuten tyttöjen silpomisiin, on yksinkertaista nojautua kulttuurikäytäntöön vedoten, koska silloin vastuu asioista jätetään kulttuurille. Mutta kuka on sanonut, että kulttuuri olisi muuttumaton, eikä se olisi muutettavissa?


Tyttöjen tasa-arvo sataa kuitenkin lopulta aina myös poikien laariin. Kun tytöt ja naiset saavat koulutusta ja voivat osallistua täysivaltaisesti työelämään sekä päätöksentekoon, yhteiskunnat vaurastuvat ja voivat tarjota enemmän mahdollisuuksia kaikille. Sukupuoleen sidotut ahtaat normit sitovat niin tyttöjä ja poikia, eikä sellainen hyödytä yhtään ketään.

Ei siis ole mitään hyväksyttyä syytä olla ajamatta kaikkien tasa-arvoista kohtelua.

"Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, vaan ihmiskunnan kysymys." – Minna Canth

Satun ensimmäisen Uganda-postauksen löydät täältä ja Hannen täältä!


Lue myös:
Tyttöjen oikeuksien tukija
Kummius ja ensimmäiset terveiset Ugandaan
Tyttöjen oikeuksia tukevan ajattelutavan edistäminen on hidasta, mutta tuottaa tuloksia

1 kommentti

Kaupallisessa yhteistyössä  Plan International Suomi . Neljä yötä Ugandaan lähtöön! Viisumit on haettu, rokotteet otettu, rinkka etsitty ...

Kaupallisessa yhteistyössä Plan International Suomi.

Neljä yötä Ugandaan lähtöön! Viisumit on haettu, rokotteet otettu, rinkka etsitty vintiltä ja ajatukset jo kovasti matkassa.

Vain kumpparit on ostamatta. Kyllä, kumpparit! Näin maaliskuussa Ugandassa on sadekausi aina toukokuulle saakka, joten hellevaatteiden sijaan varaudumme vähän kosteampiin keleihin.

Matka Ugandaan kestää noin 12 tuntia. Lennämme Dohan kautta, josta matka jatkuu Kampalaan. Tarkkaa matkaohjelmaa emme vielä tiedä, mutta yövymme ilmeisesti joka yö vähän eri paikoissa.


Mahdollisesti Ugandaan matkaaville muuten vinkki, jonka opin vasta: Ugandan šillinkejä ei saa vaihdettua Suomesta, vaan täältä kannattaa vaihtaa eri kokoisia Ameriikan dollareita mukaan ja vaihtaa vasta perillä šillingeiksi.

Muita pakollisia asioita Ugandaan matkatessa on tietysti viisumi, mutta myös todistus keltakuumerokotteesta.

Mutta tässäpä nämä, mitä tiedämme tähän mennessä! Matkan jälkeen kirjoitamme lisää tästä matkasta ja tietysti Planin työstä siellä.

Jos haluat seurata matkaa jo lähes livenä, ota seurantaan meidän kaikkien somekanavat! Varsinkin Instagram-storiesin puolelle päivitämme ahkerasti reissumme kuulumisia.

Minun Instani löydät @mammarimpuilee, Sadun @satu_reykjavik ja Hannen @valeaiti. Planin Instagram-tunnus on @plansuomi

Ja hei! Hienoja uutisia! Olemme saaneet kerättyä lasten koulutarvikkeisiin jo vähän alle 1400 euroa! On pakko jo tässä kohtaa sanoa suuri kiitos kaikille lahjoittaneille! Olen todella otettu ja iloinen, että olette lähteneet näin hienosti mukaan.

Ostamme koulutarvikkeet paikan päältä ja viemme ne siellä kouluihin. Täällä lisää Ugandan matkastamme. Mukaan lähtee meidän kolmen tyttöjen oikeuksien tukijan lisäksi Planin neljä työntekijää. Yhdessä paikallisten työntekijöiden kanssa kierrämme Planin kohteita.

Täällä Satun uusi postaus aiheesta ja täällä Hannen!

Lue myös:

1 kommentti

Viikko sitten sain korvanappiini vihjeitä, että Maikkarilla esitettävässä, Suomen yhdessä suosituimmassa viihdeohjelmassa, Putouksessa, olis...

Viikko sitten sain korvanappiini vihjeitä, että Maikkarilla esitettävässä, Suomen yhdessä suosituimmassa viihdeohjelmassa, Putouksessa, olisi lainattu minun yhtä perheaforismiani.

Sketsihahmokisan Kikka Vaara, ilmeisesti väsynyttä äitihahmoa esittävä oli laulamiensa biisien välissä tokaissut tuon Mamma rimpuilee -blogista tutun "jos se ei ole norovirus, se on tavallinen ripuli" -perheaforismin.

Tuolloinhan tein aforismit kaikkien vanhempien iloksi ja onkin tietysti kovin imartelevaa, että tuotoksistani on tullut lentäviä lauseita siellä täällä heitettäväksi.

Aforismeja perheille -postaus on noussut tasaisin väliajoin sen tammikuun 2016 julkaisun jälkeen uudelleen interentissä ihmisten silmille, enkä ihmettele, sillä: Minä olen sinun Coelhosi, ei sinulta mitään puutu.

Sen verran syvällistä matskua.

En ole katsonut kokonaista Putous-jaksoa sitten ensimmäisen jakson, mutta eilen satuin katsomaan sivusilmällä perheen kanssa.

Sain huomata, että minähän olen näemmä yksi Putous-ohjelman käsikirjoittajista!

Putouksen toiseksi viimeisen jakson sketsihahmokissaosuudessa Kikka Vaara piti Joulupukin kuumalinja -tyyppistä ohjelmaa, johon kuvitellut äitihahmot soittivat ja kirjoittivat Kikalle kysymyksiään. Ns. tekstarikysymysten joukossa olikin minulle varsin tuttuja otteita:


No tämä oli helppo tunnistettava, aforismien jäljillä kun aikaisemminkin oltiin oltu.

Tässä Aforismeja perheille -postauksestani sama läppä:


Sitten samassa kohtauksessa tuli muutama muukin tutuhkon oloinen "tekstari":

Kuten tämä "Onko ok, jos syön salaa yksin pimeässä kokonaisen täytekakun ja itken sen jälkeen itseni uneen":


Tämä on tietysti asia, mitä me kaikki olemme tehneet, eikä sillä lailla mitenkään uusi, mutta kun kurkkasin vanhaa "Lue nämä" -sivupalkissani koreilevaa 16 vastausta juhlajärjestäjän keskeisimpiin kysymyksiin -postaustani, löysin yllättävän samankaltaisen kysymyksen sieltä, ihan viimeisenä:


Noh, sattumaa tietysti, kuten sanoin, kaikille meille on käynyt näin.

Aivan kuten näinkin, että ihmettelemme, miten esikoisen synttärit voivatkin olla ihan joka vuosi!



Ja:


Siitä minullakin on ollut ihan kokonainen postaus, koska onhan se nyt yllättävää!

Tällaista tämä äitiys on, samanlaisia kokemuksia meillä kaikilla! Sinulla, minulla ja... sketsihahmoilla.

Ihanaa, että olen voinut vaikuttaa niin monien elämään antaen vertaistukea, olkootkin sitten vaikka kuviteltu hahmo.

Ai niin! Internetistä löytyi vielä Kikka Vaaran vinkit tuoreille mutseille, mitkä on julkaistu Me Naiset -lehden verkkosivuilla.



Niissäkin oli jotain tuttua, heti otsikosta alkaen. Aikanaan innostin kaikkia Silmä tottuu -haasteeseen, jossa kehotettiin unohtamaan sotkuröykkiöt ja haastettiin kaikki mukaan totuttelemaan silmiä ja kasvattamaan sotkutoleranssia. Siihen lähtikin ilolla porukkaa mukaan ja homma levisi muissakin blogeissa ja somessa. Se oli hienoa!

On hienoa myös huomata, että sketsihahmokin on löytänyt haasteesta itselleen, ja etenkin näin muille jaettavaksi tämän hauskasti keksityn elämänasenteen.

Mutta oli Kikalla muitakin hyviä vinkkejä:


Oho, pari aivan tuttua:


Jälkimmäinen on toki yleisesti kuultu viisaus lapsiperheissä, eikä varsinaisesti mikään minun aivojeni tuotos. Jos tarkkoja ollaan, sen on aikoinaan joku lukijanikin heittänyt kommenteissa. 

Mutta tällaistahan tämä on! Samasa venneesä, kuten Kikkakin eilisessä jaksossaan sanoi!

Me Naiset -jutun lopussa oli muuten vielä meille kaikille tuttu motto:

Elikkäs:


Ihan sivuhuomiona, että tämä on siitä oma lemppariaforismini ja kertoo kaiken väsyneestä mielestäni, sillä mitä tarkalleen ottaen on "tavallinen ripuli"? Sehän ei oikeastaan tarkoita mitään, koska aivan kuten norokin, kaikki muutkin ripulit johtuu jostain pöpöstä. 

No, mennään etiäppäin, niin kuin Kikkakin varmasti sanoisi.

Tämä on toki täysin sattumaa, mutta siis tiedättekö mikä Kikan kuvitteelisen miehen nimi on? 

No siis Jere. Aivan kuten minunkin mieheni – niin ikään Oulusta. Mutta ei kai kukaan nyt aivan koko Mamma rimpuilee -brändiä käyttäisi? Eihän? (Ei.)

On kuitenkin todettava, että on todella harmillista, että Kikka Vaara putosi toiseksi viimeisessä jaksossa pois, sillä minulla olisi ollut vielä yksi hyvä aforismi Kikalle käytettäväksi viimeiseen jaksoon:



Ja sitten kun sielunsiskollani on se hauska "oispa kahavia" -hokema, niin tein mää hänelle vielä oman meeminkin! Kun nehän on kanssa niin hauskoja ja internetistä tuttuja:


Elikkäs, ei tässä muuta kuin ensi vuotta ja uutta kautta ootellen! Voin alkaa ihan Putouksen palakkalistoille!

Tiedätte mistä minut löytää! 

35 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki